Ensimmäisenä varsinaisena päivänäni Perussa (14.9.2011) olin jopa jokseenkin aikaansaava ollakseni minä, vaikka sainkin lähdettyä asunnolta vasta hieman ennen yhtätoista. Heti aluksi suuntasin turisti-informaatiopisteelle, josta vastaanotin Mirafloresin kartan ja tienneuvontaa. Näiden avulla paikansin työpaikkani sen pahemmin eksymättä, vaikka onnistuinkin kertaalleen kävelemään sen ohi sitä lainkaan huomaamatta. Tämä ehkä kertoo jotakin yrityksen koosta.
Työpaikalla tapasin Marthan, ystävällisen meksikolaisnaisen, jonka kanssa olin jo viestitellyt aiemmin. Hän esitteli hieman paikkoja ja morjestelin ihmisiä. Tapasin myös ilmeisesti firman pääjehun, joka vaikutti melko mukavalta jampalta, hieman pomomaiselta kylläkin. Hänen toinen kysymyksensä heti ”Miten on espanjasi laita?” jälkeen oli, onko minulla sairausvakuutusta, kun kuulemma kumminkin tulen kipeäksi ensimmäisten päivien ja viikkojen aikana. Minulla on kaikenkattava 90 päivän + kahden viikon matkavakuutus, joten kyllä nyt kannattaisi sairastaa koko rahan edestä.
Muutaman tunnin työpaikalla ihmeteltyäni päätin lähteä pankkiin avaamaan tiliä. Mukaani lähti Jose (aivan varmaksi en muista, onko hänen nimensä Jose, mutta se on kohtuullisen turvallinen nimiveikkaus täälläpäin maailmaa), jolla oli muutenkin asiaa pankkiin. Banco de Créditossa kävi ilmi, ettei tilin avaaminen ihan tuosta noin vaan onnistukaan. Minun pitäisi kuulemma toimittaa heille kirje joltakulta yksityishenkilöltä, jolla on tili kyseisessä pankissa ja paljon rahaa (tuota viimeisintä eivät kyllä sanoneet ääneen, mutta jos jossakin on koskaan ollut helposti luettava rivinväli niin tässä). Kerroin Joselle, että antaapa olla, pitäköön tilinsä.
Seuraavaksi halusin suunnata Suomen suurlähetystöön kertoakseni kaikille siellä, että täällä minä nyt olen, pitäkää huolta minusta. Jose oli ystävällinen ja lähti kanssani etsimään sitä. Hyppäsimme pikkubussiin, joita täällä kutsutaan microiksi. Lyhyehkö matka microlla maksaa puoli solea (vähän reilu kymmenen senttiä), hieman pidempi matka yhden solen (noin 25 senttiä). Minulla ei ollut vielä yhtään kolikoita, joten Jose oli jälleen ystävällinen ja maksoi minunkin osuuteni. Suurlähetystö löytyi melko helposti isosta oranssista rakennuksesta. Jose jatkoi matkaansa, ja minä kuvittelin pääseväni suurlähettilään tai jonkun hieman vähäpätöisemmän henkilön juttusille. Mutta ei, hepä olivatkin syömässä ja palaisivat vasta tunnin päästä. Minullahan ei ole kärsivällisyyttä odottaa sellaisia aikoja, joten micro alle ja uutta kotiani kohden.
El tráfico aquí es una locura. Kuva microsta otettuna microsta.
Ennen kotiin menoa päätin kuitenkin pistäytyä katselemassa ja kuuntelemassa merta. Voi sitä levollisuuden tunnetta, jonka vain aaltojen ääni tuo mukanaan. Maisemat eivät ehkä tuolloin olleet pysähdyttävän hetkauttavia, sillä Liman taivas oli tyypilliseen tapaansa karun harmaa. Täällä aurinko paistaa melko harvoin, mutta eipä täällä juuri koskaan sadakaan. Sateen puutetta kompensoi ilmankosteus, joka on lähestulkoon aina yli 80 prosenttia. Tukka kiittää.
Meren äärellä on Liman ilmeisesti hienoin kauppakeskus, josta varsin länsimaalaisesti nappasin mukaan Niken lenkkarit. En ole varautunut Perun matkaani vaelluskengin, joten nämä saavat kelvata pienimuotoiseen kapuamiseen. Suurille vaelluksille tässä kun ei aikaa olekaan.
Kotimatkalla aurinko taisteli kuin taistelikin säteensä sumuverhon läpi houkutellen minut jäämään läheiseen ja keskeiseen Parque de Kennedy -puistoon istuskelemaan. Hetken kuluttua seuraani liittyi maailmanpieksämä kaupustelija, jonka kanssa intouduimme keskustelemaan Skandinaviasta, Cuscosta ja Perun nykyisestä presidentistä. Setä halusi lahjoittaa minulle vanhan solen, jotka eivät enää ole käytössä, ja tästä heltyneenä minä ostin häneltä vaikka kuinka monta solea maksavan pullonavaajan. Jännä nähdä, kuka sen saa Perun tuliaisina!
Parque de Kennedy. Keskellä kengänkiillottajia työssään.
Vihdoin päädyin kaupan kautta väliaikaiseen kotiini. Ensimmäisenä päivänäni olin siis oikein aikaansaava, mutten saanut oikein mitään aikaiseksi. Welcome to Peru.
