Ensimmäinen kunnon Limasta irtautumiseni suuntautui Arequipaan. Olin aiemmin käynyt Chosicassa (aurinkoinen pikkupaikka 40 kilometriä Varsinais-Limasta sisämaahan päin) eräänä sunnuntaina, mutta siinä matkassa ei ole suuremmalti raportoitavaa. Lämmittelin auringossa ja varjossa uima-altaalla ja ihastelin hiljaa virtaavaa jokea. Olin reissussa yksin, ja oli hieman tylsää välillä. Muutenkaan tätä reissua ei tee niin mieli muistella: kun tulin illalla kotiin, olin verrattain huonovointinen, ja niinpä vietinkin seuraavan yön oksentaen. Olin päivällä syönyt tamaleja, ja voin kertoa, ettei niitä enää tee mieli, yök. (Välikommenttina täytyy sanoa, että tässä on alkanut kertyä jo aika suuri määrä ruokia, joita ei samaisesta syystä tee mieli. Ei ole elimistö näköjään tottunut bakteerikantaan...)
Viikonloppupyrähdykseni (7.–9.10.) Arequipaan sai oikeastaan alkunsa jo ensimmäisenä viikonloppunani täällä, kun tutustuin sveitsiläiseen Danielaan. Sunnuntai oli harvinaisen aurinkoinen päivä, ja sen kunniaksi lähdin kävelemään kohti merta ja edellisiltana sightseeingbussista bongaamaani Parque del Amoria. Parque del Amor muistuttaa hieman Gaudín Park Güelia Barcelonassa (tosiaankin vain hieman, onhan Park Güell kuitenkin aivan omaa luokkaansa!), sillä molempia reunustavat värikkäät mosaiikkikaiteet. Yhdellä tällaisella kaiteella istuskeli nuorehko perulaismies, joka kysäisi minulta siinä puistoa pällistellessäni: “¿Quieres hacer surf?” Totesin, että on vielä liian kylmät kelit ruveta surffaushommiin. Kävi ilmi, että mies oli surffausohjaaja, joka siis haeskeli tällä tavalla asiakkaita puistossa. Hän kertoi juuri surffanneensa sveitsiläisen tytön kanssa, joka pian tulisi takaisin puistoon. Jäin jutustelemaan niitä näitä tämän Henryn kanssa, ja pian myös sveitsiläinen tyttö Daniela saapui paikalle. Hetken tarinoituamme me naiset totesimme olevamme nälkäisiä ja päätimme lähteä etsimään ruokapaikkaa. Henry jäi vielä puistoon, ja mitä näin jälkeenpäin olen kuullut hän taitaakin keskittyä enemmän juomiseen kuin syömiseen. Hui, mikä kauhea juoruilija olenkaan!
Kumpi on käynyt useammin rannalla?
Parempi siis kertoa vielä lisää juoruja. Daniela oli tavannut Henryn jo viime helmikuussa. He olivat kirjoitelleet joka päivä Facebookissa, ja Daniela päätti palata Peruun, ehkä jopa aloittaakseen yhteisen elämän Henryn kanssa. Sepä ei sitten ottanutkaan toimiakseen, joten jonniin aikaa tilannetta maistetualtaan Daniela totesi maun karvaaksi ja päätti lähteä matkustamaan Linda-nimisen saksalaisen tytön kanssa. Ja näin kierron kautta pääsemme siihen, että he kysyivät minulta, lähdenkö heidän mukanaan heidän ensimmäiseen välietappiinsa Arequipaan. Sanoin sí, ja niinpä sitä sitten mentiin!
Arequipa ei ole millään muotoa järkevä viikonloppukohde Limassa asuvalle. Se on nimittäin jokseenkin kaukana, ja lähiympäristössä olisi mukavaa tekemistä pidemmäksikin aikaa, kuten Colca Canyonilla trekkaaminen. En ole tosin varautunut tähän Perun reissuuni minkäänlaisilla vaelluskamoilla (melko tyhmää, eikö?), joten tuo kanjoni jäi väliin ilman ihmettelyjä. Muutenkin Colca tuntui hieman karmivalta, sillä aiemmin tänä vuonna eräs pariskunta katosi sumuun siellä trekkaillessaan (kannattiko lähteä yksin eksymään...). Nainen löydettiin myöhemmin luolasta kylmissään, elossa kuitenkin. Miehestä ei ollut pitkään aikaan mitään havaintoa, ja naisen epäiltiin tai epäillään edelleen sotkeentuneen jotenkin tähän katoamiseen. Viime viikonloppuna miehen ruumis vihdoin löytyi, mutta vielä ei kai osata sanoa, oliko kyseessä onnettomuus vai kenties jotain karmivampaa.
Arequipa on siis hieman kaukana, mikä tuli hyvinkin konkreettisesti selväksi 17 tuntia kestäneen bussimatkan aikana. Matkustimme Civa-yhtiön bussilla, joka on suht edullinen: tämä mahdollisesti pitkäksikin kutsuttava matka kustansi 80 solea, reilut parikymmentä euroa siis. Istuimet sai väännettyä mukavan alas, vaikkakin oma penkkini osoittautui rikkinäiseksi. Aina kun bussimme jarrutti, penkkini nousi aste asteelta ylemmäs kohti alkuperäistä 90 asteen kulmaansa. Yritin sitten ottaa tilanteesta hyödyn irti ja treenata vatsalihaksiani jäkittämällä vastaan bussin sentään silloin tällöin kurviin jarruttaessa. Melkoinen urheilusuoristus.
Samankaltasia urheilusuorituksia jatkoin aamun valjetessa, kun minulle valkeni, millaisissa maisemissa matkasimme. Olin toki yöllä jo tuntenut bussin kurvailevan, mutta pimeässä en tietenkään nähnyt, millaisella tiellä ajelimme. Auringonnousu toikin sitten mukanaan useamman tunnin kestävän near death experiencen, sillä tie kulki jyrkällä kallion reunalla, ja pudotusta oli melkoisesti. Bussin kaartaessa kurviin yläkerta huojui melko rajusti kohti tien ulkoreunaa ja kuolettavaa pudotusta, ja siinäpä minä sitten taas jäkitin kovasti vastaan sisäkurvin suuntaan. Suuri panostukseni auttoi varmasti pitämään kaksikerroksisen, melko monta henkilöä vetävän bussimme tiellä.
Matkan aikana oli 12 tunnin kurvailun jälkeen yksi taukopaikka keskellä ei mitään. Matkan jatkuessa sitä odotti näkevänsä Arequipan jokaisen kukkulan takaa, ja varsinkin kun El Misti -tulivuori vihdoin osui näkökenttäämme, ajattelimme, ettei Arequipa enää kaukana ole. Mieleen ei tietenkään tullut, että tällaisen melko korkean vuoren voi nähdä kaukaa ja useasta eri suunnasta.
Perille kuitenkin vihdoin saavuimme, ja nopean hostellilla pistäytymisen jälkeen suuntasimme kaupunkikierrokselle. Bussilla. Kun emme sitten noista busseista olleet vielä 17 tunnissa saaneet tarpeeksemme. Ensimmäiset kaksi tuntia bussikierroksesta olivat oikein mukavia, kauniita maisemia ja pari hassua alpakkaa tai laamaa, mutta seuraavat kaksi tuntia olivatkin sitten jo oikeastaan aikamoista schaibea. Ajelimme vain kohti jotakin paikkaa, jossa sai lisämaksusta käydä ratsastuskierroksella nälkiintyneen näköisillä hevosilla. Eipä se innostanut. Istuimme siis väsyneinä ja nälkäisinä odottamaan paluumatkaa.
Rouvashenkilö
Komia katedraali
Illalla ei sitten ihmeempiä jaksanutkaan. Ensin söimme isot annokset kanaa ja joimme mate de cocaa, jonka sanotaan auttavan korkeudesta aiheutuvaan huonovointisuuteen ja kaikkeen muuhunkin kipeyteen, kolotukseen ja kankeuteen. Arequipa on noin 2700 metrin korkeudessa, mikä nyt ei vielä kirjaimellisestikaan pahasti päätä huimaa, vaikka minulla olikin hieman hassu olo. Ainahan minulla päähän koskee muutenkin, ja edellisen yön huonosti, jos ollenkaan, nukutulla bussimatkalla oli varmasti osuutensa outoon oloon. Syönnin jälkeen pällistelimme hetken aikaa hostellin alakerrassa, mutta melko pian kerrossänky vaikutti varsin kutsuvalta.
Seuraava päivä kuluikin pääasiassa häslätessä. Olin puntaroinut, palatako bussilla vai lentokoneella, ja melko helposti taivuin lentokoneen kannalle, linnuntietä kun Arequipa-Lima-väli kestää vain puolitoista tuntia. Lentoyhtiön nettisivu ei vain ollut kovin yhteistyökykyinen (stupid LAN!), ja sen kanssa painimisessa kului sitten useampikin hetki. Lopulta tallustelin matkatoimistoon ja hankin paluulippuni illaksi sieltä.
Muuten päivä menikin siinä, että metsästimme Lindalle flipflopeja, katselimme ihmisiä Plaza de Armasilla (jokaisessa kaupungissa on omansa), söimme ja ihmettelimme väsynyttä oloa. Oli kuitenkin varsin mukavaa koko ajan!
Mi casa está donde están mis amigos.
Kaunis päätös onnistuneelle reissulle.
Illalla suuntasin taksilla lentokentälle, joka oli kyllä hurjan pieni. Opastus oli myös tavallisen puuttellista, mutta tajusin itse mennä maksamaan lentokenttäveron, joka täällä ilmeisesti tulee aina maksaa joko kentällä tiskillä tai sisälletettynä lentolipun hintaan. Erikoista mielestäni, muttei toki lainkaan niin erikoista kuin moni muu asia täällä!
Olin koneen ainoa gringa, niin kuin yleensäkin aina olen ollut täällä millä tahansa kulkupelillä matkustaessani. Perillä Liman lentokentällä minua oli odottamassa tilaamani taksi, jonka kuski oli tällä kertaa hieman hömppä. Ensinnakin hän kovasti jo soitteli, missä olen, kun kone oli ehkä puoli tuntia myohässä. Katso taululta lentotiedot, jamppa! Nimeni oli myos kirjoitettu aika hauskasti kyltille (ei kuitenkaan viela kaikkein hauskin versio, siihen palaan myöhemmin, se on aivan huippu! Vau, mikä tiiseri, ja nyt joudutte odottamaan seuraavaa blogitekstiä ja nimen paljastumista taas kukauden…). Setä oli kovin pikkuinen, mutta tarjoutui toki kantamaan reppuni, mikä ei nyt kovin suuri ollut sekään, mutta tämän sedän selässä se kieltämättä näytti melkoiselta rinkalta. Lentokentän parkkipaikalla setä ei sitten aivan muistanut, minne oli parkkeerannut autonsa. Siinä sitä kuljimme yhdentoista aikaan illalla ympäri Liman lentokentän parkkipaikkaa, ja minua hieman kyrsi.
Lopulta auto kuitenkin löytyi, mutta seuraavaksi ongelmia tuotti reitin löytäminen. Lima on sen verran suuri kaupunki, ettei kuskilla ole tietenkään mitään mahdollisuuksia tietää jokaista paikkaa, mutta setä ei tuntunut oikein tuntevan edes Parque de Kennedya, joka on suht keskeinen kohde Mirafloresissa. Hän sitten jokaisissa liikennevaloissa tutkiskeli karttaa lampun ja suurennuslasin avustamana, ja minua kyrsi. Yritin ehdotella reittivalintoja, mutta emme oikein olleet samalla sivulla tai edes samalla kartalla. Hänpä ajeli minne ajeli, ja minua kyrsi. Jossain vaiheessa aloin tunnistaa paikkoja ja ihmetellä, miksi hitsissä olemme menossa työpaikkaani kohti. Aloin jäkättää varsin vaativasti oikealle kääntymisen puolesta, ja pienen kinastelun jälkeen näin teimmekin. Seuraavaksi kinastelimme hiukan siitä, mitkä kadut ovat yksisuuntaisia. Voitin kinastelun, mutta minua kyrsi. Lopulta löysimme kotini, ja setä yritti veloittaa viisi solea ylimääräistä. ¡Ei onnistu, señor! totesin.
Ja niinpä olin vihdoin kotona. Matka oli onnistunut, mutta rankan lihaskuntotäytteisen bussimatkan, lennon ja kaiken häsläyksen jälkeen oli myös mukava palata omaan sänkyyn. Home sweet home. Eikä enää kyrsinyt lainkaan.
