Peruako paluumatka

Marraskuun 27. oli jännittävä päivä. Tai ehkäpä marraskuun 26. oli vielä jännittävämpi, sillä koko sen päivän keskityin ajattelemaan sitä, että seuraavana päivänä alkaisi matkani Cuzcoon ja Machu Picchulle! Tajusin työpäivän aikana, että reissun suunnittelu on jäänyt erittäin puutteelliseksi, ja niinpä keskipäivään mennessä en enää malttanut pysyä penkilläni tietokoneen ääressä, vaan aloin hypellä ylös alas keskellä työhuonetta. Tällainen innostuksen purkaminen helpotti hetkeksi, mutta minun täytyi silti pyytää lupa lähteä töistä etuajassa, kun oli niin paljon muurahaisia lahkeissa, perhosia pöksyissä ja käpyjä pyllyn alla.

Töistä ryntäsin ostamaan uuden muistikortin kameraan, sillä olin onnistunut edellisenä viikonloppuna säätämään vanhan kortin jumiin. Machu Picchulle ei ehkä kannata lähteä ilman kameraa, tuumailin, ja ostin muistikortin hinnasta tinkimättä (tai siis kyllä tietysti vähän yritin tinkiä, mutta ei kauheasti alennuksia herunut tällä kertaa). Siitä sitten hyppäsin microon ja suuntasin Larcomarin kauppakeskukseen, josta pystyy ostamaan junalippuja Picchulle. Työkaverit olivat nimittäin varoitelleet, että liput loppuvat helposti kesken, ja siitäkös minä sitten panikoimaan aivan urakalla. Kävin tsekkailemassa lippuja yhdessä myyjien kanssa, vaikka saa ne ostettua netistä aivan omatoimisestikin (perurail.com). En saanut yhteyttä tuleviin matkakumppaneihini Panuun ja Eevaan (suomalaisia ystäviäni, jotka matkustavat Etelä-Amerikassa vaatimattomasti vain kuuden kuukauden ajan), enkä halunnut tehdä liian itsenäisiä päätöksiä, joten jäin odottamaan heidän vastaustaan. Päätimmekin sitten säätää liput sun muut yhdessä seuraavana päivänä Cuzcossa, tai Cuscossa, kummin vain. Joten lakkasin hieman stressaamasta. Ostin kuitenkin stressauksen seurauksena vihdoin Perun Lonely Planetin, sillä ajattelin siitä olevan hyötyä reissulla, ja shoppaus nyt ylipäätään auttaa stressaamiseen.

Illalla ennen reissua hengailin Parque de Kenedyssä kaverini kanssa ja huomasimme, että kadulla oli jotakin meneillään. Menimme tietysti katsomaan, mistä on kyse, ja siellä oli perulainen julkkiskoomikko Tongo, joka on tällä hetkellä kuuluisa versiostaan Justin Bieberin Baby-biisistä. Paikalla oli TV-kuvausryhmä, ja minut nähdessään hyö sitten innostuivat ja kehottivat Tongoa juttelemaan “¡con la rubia, con la rubia!” (blondin kanssa, siis). Siinäpä sitten haastelimme niitä näitä ja lauloimme yhdessä Babyn kertosäettä. Myöhemmin kuulin pariltakin tutulta, että tämä spektaakkeli oli aivan oikeasti näytetty televisiossa. Olen julkkis Perussa! Tässäkö ne viisitoista minuuttiani sitten olivat? Tongo ne vei. Jos haluatte nauttia samaisesta huikeasta TV-viihteestä, kyseinen pätkä löytyy suureksi ilokseni (nyt tarvittaisiin joitain kirjoitusmerkkejä, jotka osoittaisivat ironista äänenpainoa) myös Youtubesta: Tongo BABY-OH, tai jotakin vastaavaa.

Seuraavana aamuna suuntasin lentokentälle innosta pursuen. Olipa mukavaa lähteä taas matkalle, tykkään lentokentistä! Kone lähti suurin piirtein ajallaan, ja vilkuttelin ikkunasta alapuolelle jäävälle Limalle. Pian taas kohtaamme! Olin koneen nousun aikaan jotenkin yltiötunteellinen, ja nousi vallan tippa silmään, kun ajattelin, kuinka onnekasta elämäni on. Pääsen lähtemään minne haluan ja saan muutenkin tehdä melkolailla juuri mitä ikinä haluan elämässäni. Siinäpä minä sitten nieleskelin liikutuksen kyyneleitä ja näppäilin valokuvia koneen ikkunasta. Olin lukenut, että Limasta Cuzcoon lennettäessä kannattaa istua vasemmalla puolella ja paluumatkalla päinvastoin. Oma istumapaikkani osui hieman huonosti moottorin ja siiven kohdalle, mutta eipä hätää: kone oli niin tyhjä, että vaihdoin istumapaikkaani jo ennen nousua. Meitä oli tosiaan koko koneessa ehkä noin parikymmentä henkeä. En ole koskaan aiemmin lentänyt niin tyhjässä koneessa, mutta olisihan se mukavaa, jos aina saisi tuolla tavalla valikoida parhaan istumapaikan vasta koneen tehdessä nousua. Oli kyllä kieltämättä makiat maisemat.

Cuzcon kenttää lähestyessämme katselin ikkunasta kiitorataa, joka näytti hieman lyhyeltä. Kummasti siihen kuitenkin onnistuimme laskeutumaan, ensin kaarrettuamme oikeaan asentoon siipi kukkulan kylkeä hipoen. Lentokentältä otin taksin Panun ja Eevan ilmoittamaan hostelliin. Jaoin taksin koneessa tapaamani espanjalaisen miehen kanssa, ja kylläpäs olikin hauska kuunnella espanjalaista puhetta pitkästä aikaa. Vale, vale, vale joka välissä. Minulla sen käyttö on täällä jäänyt lähes kokonaan, vaikka ennen viljelin sitä tiiviisti. Huomasin, että ymmärrän espanjalaisia edelleen paremmin kuin perulaisia, vaikka taittuuhan tuo Perun espanjakin jo jotenkin. Tekisi mieleni tässä nyt vertailla laajasti Espanjan ja Perun espanjoiden välisiä eroja, mutta ehkäpä kaikki eivät suhtaudu kielitieteeseen samanlaisella intohimolla kuin minä, enkä haluaisi ketään kyllästyttää (I’m here for your entertainment!), joten jatkan aiheeseen liittyen, vaikka nyt kadotinkin ajatukseni täysin.

Saavuin Tinkuy Wasi nimiseen hostelliin, ja sieltä respan takaisesta huoneesta löysin Panun ja Eevan. Kylläpäs oli taas hassu tunne, kun ajatteli, että kappas, tapaamme täällä Etelä-Amerikassa. Ei sitten yhtään kauemmaksi päästy treffaamaan! Heti oli kotoisa olo, kun näki tuttuja kasvoja ja sai huastella suomea, jotain, mitä en ole täällä juurikaan tehnyt muuta kuin Skypessä.

                                            Hyö löytyivät Cuzcosta!

Hetken ihmeteltyämme aloitimme oikein urakkaluontoisen säätämisen. Urakkapalkalla jos oltaisiin menty, olisi taskuun kilahtanut useampikin sole, ehkä jopa muutama feikkiseteli (joista lisää myöhemmin…). Meille osui kuitenkin tuntipalkka, joten säädimme sen luonteisesti pitkään ja hartaasti. Ensin etsimme hyvää pankkiautomaattia, josta saisi nostaa kerralla enemmän kuin 400 solea (noin 100 euroa). Samalla etsimme turisti-infoa, josta saisi ostaa Machu Picchu -lippuja. Samalla mietimme, missä syödä. Samalla vaihdoimme kuulumisia. Löysimme vain huonoja automaatteja. Löysimme yhden turisti-infon, josta meidät ohjattiin toiseen. Löysimme muutaman ruokapaikan, muttemme osanneet vielä päättää, syödäkö nyt vai eikö syödä nyt. Löysimme monia hyviä keskustelunaiheita siinä määrin, että välillä unohdimme, mitä tässä oikeastaan pitikään tehdä.

Cuzcon kaduilla pyöriskelee erinäisiä palveluntarjoajia, mihin en ole Limassa tottunut lainkaan. Jätimme hieronta- ja manikyyripalvelut odottamaan tunttipalkkasäätämisen lunastamista ja keskityimme juttelemaan Machu Picchu -retkien tarjoajien kanssa. Vertailimme paketteja, jotka kuulostivat suht samankaltaisilta ja kävimme vielä nettipaikassa tarkistamassa junalippujen tilanteen. Eihän niitä enää tässä vaiheessa ollut jäljellä kuin joitain superkalliita hienostopaikkoja, joten tyydyimme unohtamaan tämän vaihtoehdon.

Vaikka päämme nyt tursuivatkin informaatiota, vatsamme valittivat huomionkipeinä, joten astelimme Bembosiin, joka on Mäkkäriin verrattava paikallinen burgeriketju. Siellä, kuten myös paikallisissa Mäkkäreissä, saa annostella itse muutakin kuin ketsuppia, joten tyytyväisinä ruikimme hamppareiden väliin reilusti myös majoneesia ja ajía, perulaista chiliä. Samalla yritimme muistaa pähkäillä reissusuunnitelmiamme, sillä viimeistään tässä vaiheessa alkoi tuntua siltä, ettemme olleet oikein organisoituneita tuntipalkkalaisia. Kunhan nyt ei vain jäisi urakka kesken…

Päädyimme ottamaan hostellimme tarjoaman matkapaketin Machu Picchulle. Pakettiin kuului:

* Edestakaiset kuljetukset pikkubussilla Cuzcosta Santa Terasa-nimiseen pikkukylään ja lounas siellä
* 13 kilometriä kävelyä rautatietä pitkin Santa Teresasta Aguas Calientesiin
* Illallinen ja yhden yön majoitus Aguas Calientesissa
* Pakattu aamupala mukaan Picchulle
* Liput Machu Picchulle
* Paluumatkalle juna Aguasista Santa Teresaan

Mikäs tässä, mietimme, melko hyvältähän tämä vaikuttaa, ja kustansi jotain alle 120 dollaria per henki, Panulta hieman vähemmän, sillä hän oli varautunut matkaan ISIC-opiskelijakortilla. Jep, seuraavana aamuna siis matkaan!

Ai niin, kun odottelimme hostellilla matkamyyjää saapuvaksi, hostellin kissa tuli mouruamaan jalkoihin. Onpa söpö, ajattelin, ja olin juuri silittämässä kissaa, kun hän päättikin, ettei läheisyyttä ollut tarpeeksi ja alkoi kiivetä säärtäni pitkin syliini. Auts, sattui! Hitsin kissankynnet! Nostin kissan nopsasti takaisin lattialle, mutta niin se pirulainen vaan onnistui repimään reiän legginsseihini. Siihen se jäi hetkeksi tuijottamaan minua kiukkuisesti, ja minä tuijotin myös kiukkuisesti takaisin, kunnes minusta alkoi tuntua siltä, että kissa ryhtyy pian tosissaan vaanimaan minua, jos huomioin sitä lisää. Sillä oli sellainen uhkaava katse... Jatkossa kävikin niin, etten enää uskaltanut mennä hostellin keittiöön, jossa kyseinen paholaiskissa touhusi paholaiskissan perusjuttuja. Se esimerkiksi maukaisi joka kerta, kun otin askeleen kohti keittiön ovea ja tuijotti kiinteästi keittiön lattian viemäriaukkoa. Olin varma, että pian sieltä nousisi paholaiskissan adjutantti kauhea käärme. Jäi siis minulta iltateet keittämättä, Panu ja Eeva saivat hoitaa kissan kanssa asioimisen. Yllätyin positiivisesti joka kerran, kun he palasivat keittiöstä hengissä ja terveinä eivätkä lainkaan vertavuotavina tai riivattuina.

                                                 Paholaiskissa.

Illalla halusimme toki vielä jatkaa säätämistä, joten hankimme vielä useiden vertailujen jälkeen Eevalle ja Panulle bussiliput. Niin päättyi ensimmäinen säätämispäivämme kauniissa Cuzcossa. Cuzcossa on tosiaan jotakin erilaista, en tiedä mitä, mutta ilmasta aivan oikeasti aistii jotakin jännittävää. Ehkä minusta on tullut hieman perulainen, sillä täällä monet taitavat oikeasti uskoa henkimaailmallisiin asioihin paljon enemmän kuin Jukka Suomessa. Erään tuttuni useat perheenjäsenet muun muassa kertovat keskustelevansa kuolleiden omaistensa kanssa säännöllisesti, ja setä, jonka luona pidän englannin tunteja Ventanillan köyhille lapsille, osoitti kerran automatkallamme talon, jonka yläkerrassa kukaan ei voi enää asua, sillä siellä kummittelee niin paljon. Hmmm, melko mielenkiintoisia tapauksia. En niihin itse kauheasti usko, mutta en kyllä toisaalta haluaisi yrittää yöpyä tässä kyseisessä kummitustalossa.

Onneksi hostellissamme ei kummitellut, vaan nukuimme aivan rauhassa, vaikka minä hieman uskoinkin paholaiskissan kiipeävän rikkinäisestä oviaukosta huoneeseemme. Aamulla suuntasimme matkaan kohti Machu Picchua! Alkumatka sujui varsin mukavasti, maisemat olivat upeat, eikä haitannut, vaikka tie olikin paikoitellen melkoisen kivikkoinen ja pomppuinen. Tällä pomppupolulla meiltä puhkesikin sitten oikea takarengas. Onneksi oli vararengas mukana, ja kuski vaikutti siltä, että hän oli vaihtanut renkaita aiemminkin elämässään. Sattumalta rengas kaiken lisäksi puhkesi erittäin kauniilla paikalla, joten napsimme tyytyväisinä kuvia kuskin hikoillessa renkaanvaihtopuuhissa. Jottei kuskin olo muutenkaan olisi missään nimessä mukava, Panu onnistui avaamaan pikkubussin veto-oven suoraan kuskin päähän melkoisella voimalla. Onneksi meillä oli kovapäinen kuski joka ei pahasti kärsinyt kopsahduksesta. Jatkossa kuskin luupäisyydestä oli tosin myös haittaa, mutta palatkaamme siihen kun haitat alkavat.

                                               Kaunis paikka rengasrikolle.

Matka Santa Mariaan sujui rengasrikon jälkeen kohtuullisen hyvin, vaikka vuoristotiet eivät koskaan sydäntäni lämmitäkään, ennemminkin kylmäävät kovin. Pikkubussi alkoi myös puuduttaa, ja toivoimme parin tunnin ajan jokaisen näkemämme pikkukylän tai talorykelmän olevan Santa Maria, kylä ennen Santa Teresaa. Harvemmin olivat, kunnes vihdoin oikea osui kohdalle. Jatkoimme matkaa reilun tunnin verran kohti Santa Teresaa, jossa lounastaisimme. Olipa hyvä, etten tiennyt sitä aiemmin, mutta seuraavaksi edessäni oli elämäni kamalin matkustustunti.

Matka Santa Teresaan kulki mahdottominta vuoristotietä, mitä olen koskaan nähnyt. Tie ei ollut päällystetty vaan pomppuinen soratie, jolla oli melko isojakin soranmöhkäleitä. Istuin mukavasti ikkunapaikalla, josta sain ihastella viiden sentin päässä autonrenkaasta odottavaa kymmenien ellei sadan metrin pudotusta varmaan kuolemaan. Panikoin siis ihan reilusti. Panu ja Eeva ottivat iisimmin, mutta kun jouduimme peruuttamaan pois vastaantulevan katujyrän tieltä, Panukin myönsi, että vähän jo jännitti, kun kuski ei tuntunut lainkaan katsovan, minne peruutteli. Minä kyllä katsoin ja tien reunan uhkaavasti lähestyessä huutelin kauhistuneena, että ei enempää, señor, por favoooor! Maisemat olivat kuitenkin melko mellevät, joten aina panikoinnin välissä napsin myös kuvia ja naureskelin hysteerisenä. Perusmatka siis.

Vihdoin saavuimme Santa Teresan juna-asemalle kylän ulkopuolelle, ja tyytyväisinä kapusimme ulos autosta. Täällä meille selvisi, ettei matkan tähän vaiheeseen kuulu opasta vaan saamme löytää Aguas Calientesin ja hostellimme omin avuin. En minä opasta yleensä kaipaa, mutta yllätyin silti siitä, että tyhmät turistit jätetään keskenään tallustelemaan keskelle pöpelikköä. Kyllähän tuo rautatie johtaa tietysti perille, joten ei kun vaan sitä seuraamaan kohti Aguas Calientesia!

Pitkän automatkan päälle 13 kilometrin kävelymatka olisi ollut ihan miellyttävä, mutta noin puolessa välissä Eevaa jo aiemmin vaivanneet vatsa- ja jalkavaivat pahentuivat, eikä matkanteko ollut enää erityisen kivaa. Taapersimme tietämättä, paljonko matkaa oli jäljellä ja alkoi tulla pimeä. (Vinkki muuten Peruun ylipäätään: kyltit ois kivoja.) Jossain vaiheessa vastaan kipitti paikallisennäköinen mies, jolta kysäisimme, paljonko Aguas Calientesiin oli matkaa. Hän vastasi matkaan kuluvan noin 15 minuuttia, mutta seuraavat 30 minuuttia käveltyämme emme enää luottaneet tähän aika-arvioon. Lisäksi säikähdin, kun metsän pimeydestä välkähti jotain kiiluuvaa. Villipetoja! Puuma! Ei kun tulikärpäsiä...

Eevan ja Panun otsalamppujen valossa raahustimme viimeiset kilometrit vihdoin Aguas Calientesiin saapuen. Löysimme hostellimme, jossa oli taas vaihteeksi jotain säätöä, ja minä tietysti ärsyynnyin paikan emäntään. Selvisi, että hostelli oli täynnä, joten meidän oli käveltävä jyrkkää katua ylös kohti uutta majapaikkaamme. Harmitti koko ajan könkkäävän Eevan puolesta. Uudessa hostellissa homma onneksi toimi mukavasti, ja respan mies oli oikein ystävällinen vaihtaessaan huoneemme varattuna olleesta neljännen kerroksen cuartosta toiseen kerrokseen, jotta Eevalla olisi vähemmän kapuamista. ¡Gracias señor, gracias! Huone oli kaikkien mielestä tosi hieno, ja vaikka suihkusta tulikin vain kylmää vettä, olimme tyytyväisiä.

Lepomahdollisuudesta ja hostellin siisteydestä piristynyt Eeva jäi huilaamaan, kun lähdimme Panun kanssa illalliselle aiempaan hostelliin. En enää ollut lainkaan ärsyyntynyt paikan emäntään, kun hän lupasi, että voisimme tottakai viedä Eevan illallisen mukanamme. Loppuillasta tietysti hieman ärsyynnyin, kun Machu Picchu -lippujemme kanssa oli vaihteeksi jotain säätämistä, emmekä saaneet niitä heti vaan ne pitikin pyytää hostellimme respasta. Ouukeii. Esittäytymään tullut seuraavan päivän oppaamme puolestaan ärsyyntyi minuun, kun tivasin häneltä jonkinlaista yhteyspuhelinnumeroa, johon voisimme soittaa, jos liput eivät olisikaan hostellillamme. “Kyllä ne ovat siellä, jos minä niin sanon.” “Mutta mitä jos ne eivät olekaan?” “Kyllä ne ovat, juurihan minä sanoin, että ne ovat siellä.” “Mutta entä jos ne ei silti ole siellä?” Aah, jos katseet voisivat tappaa, minut olisi murhannut itseäni puolta pienempi perulaismies.

Aamulla heräsimme puoli viideltä sateen ropistessa ikkunoihin ja vesilätäköihin. Jaahas, emme siis ainakaan näe auringonnousua Machu Picchulla, joten sama kai nukkua vielä tunnin verran. Hieman alakuloisesti suuntasimme kohti bussipysäkkiä, kuitenkin tyytyväisinä siitä, että olimme ostaneet edellisenä iltana meno-paluu-liput ylös-alas. No more walking after yesterday!

Machu Picchu on hieno ja mahtava. Olimme ehkä vain jotenkin liian pettyneitä sateeseen ja edellispäivän raskaaseen matkantekoon nauttiaksemme siitä kunnolla. Totesimme myös, että on erikoista olla paikassa, jonka on nähnyt kuvissa niin usein, että tuntuu kuin siellä olisi ollut jo aiemmin. Olimme siis kaikki jotenkin oudolla mielellä, vaikka samalla tiesimme, että jälkeenpäin ajateltuna olisimme varmasti tyytyväisiä siihen, että tulimme. Kunhan vain saisimme vielä muistella tätä tulevaisuudessa emmekä kohtaisi kohtaloamme paluumatkalla vuoristotiellä. Minä ainakin kuvittelin jo useampaan otteeseen kauhulla paluumatkaa. Suunnittelin jo etsiväni jostain junalipun ja maksavani itseni kipeäksi, olisin siis kipeä, mutten sentään kuollut!

                                      Laamaa taikka alpakkaa, en ole varma.

                                           Putoamisvaara, näyttää Panu.

Paluumatkan kummitellessa takaraivossa yritimme kuitenkin ottaa Machu Picchusta irti riittävästi. Opasta emme tosin jaksaneet kuunnella kuin vartin verran, ja koko sinä aikana keskityimme enimmäkseen laskemaan, kuinka monesti tämä onnistuu sanomaan: “This is very important, ladies and gentlemen.” Ei se kaikki nyt niin tärkeää voi olla! tuumailimme ja lähdimme kiertelemään omin neuvoin. Olimme Panun kanssa miettineet edellisenä päivänä kiipeävämme Wayna Picchulle, jos lippuja vain vielä olisi. Wayna Picchulle pitää nimittäin nykyään ostaa erikseen 10 dollaria maksava lippu, joita on jaossa 400 ensimmäiselle. Lippuja ei enää saanut, mutta eipä sieltä olisi sumun keskeltä mitään nähnytkään, joten siinä mielessä ei se harmittanut. Ensi kerralla, jos vaikka äidin kanssa suunnataan Peruun, haluan kyllä kiivetä sinne! Ehkä se siis vähän jäi harmittamaan kuitenkin.

                                   Mystinen sumu.

                                  Olihan se hieno ja mahtava ja upea...

                                ...vaikka meille jäikin ristiriitaiset fiilikset.

Viihdyimme Machulla kolme tai neljä tuntia ja palasimme Aguas Calientesiin syömään ja odottelemaan junaa, joka veisi meidät vain Santa Teresaan ja siitä jatkamaan turmantietä. Kateellisina ja katkerina katselimme Cuzcoon suuntavia junia ja niiden iloisia matkalaisia. Hyvähän teidän on nauraa, kun tiedätte näkevänne huomispäivän! Ylipäätään katkeruuden lisäämiseksi aurinko päätti myös ruveta paistamaan, kun kipusimme junaan. Isku vasten kasvoja.

Paluumatkalla istuin onneksi kallioseinämän puolella, eikä pelottanut puoliksikaan niin paljon kuin tullessa. Silti teki mieli lähettää viestiä kaikille läheisille ja kiittää kaikesta, mutta onnistuin pidättäytymään siitä. Yllätykseksemme emme pysähtyneetkään muuten kuin tietöiden pakottamina. Tällöin kuski aina tarkasteli renkaita, joista ilmeisesti puuttui ilmaa. Yhdessä vaiheessa hän soittikin jollekin, joka toi uuden vararenkaan ja se vaihdettiin edellispäivänä vaihdetun tilalle. Hmmm, kestäviä renkaita. Pysähdyimme eräälle huoltoasemalle, kun kuski ilmeisesti halusi jälleen tarkastella renkaita. Eeva ja minä näimme vessatilaisuuden tulleen, ja pyysimme Panua avaamaan oven, jotta kipittäisimme äkkiä huussin puolelle. Panu näpsäkästi riuhtaisi oven auki, mutta missä olikaan kovapäinen kuskimme? Tietenkin kumartuneena tarkastelemaan oikeaa takarengasta! Kuului vain kumahdus ja kuskin vaikerrus: ¡”Auh, mi cabeza! ¡Otra vez, amigo!” (“Auts, minun pääni! Kaveri, joko taas!”) Ensin pelästyimme, mutta jatkaessamme matkaa kuskin pökertymättä nauroin hysteerisenä seuraavat parikymmentä kilometriä sille, että Panu yritti tainnuttaa kuskimme sekä meno- että paluumatkalla siinä kuitenkaan onnistumatta. Voi kuski-parka.

Muutamaa tuntia myöhemmin en enää säälinyt kuskiamme, sillä hänen aiemmin hyödyllinen luupäisyytensä kostautui nyt. Emme olleet pysähtyneet varsinaisesti missään, ja nyt vuorostaan Panun vatsa alkoi vihoitella (Perulla on sellainen jännä vaikutus...). Aloin tietysti vaatia kuskilta vessataukoa, mutta kuski totesi, ettei täällä mitään vessoja ole. Totesin, että nauttikaamme siis luonnosta. Kuski totesi, ettei täällä voi mihinkään pysähtyä. Minä olin sitä mieltä, että kyllä varmasti jossain voi ja että pysähtyisimme heti, kun se olisi mahdollista. Kuski myöntyi tähän, mutta olisi varmaankin silti ajanut vallan mainion levikkeen ohi, ellemme olisi kovaäänisesti vaatineet häntä pysähtymään. Siinä sitten kapusimme ulos peräkanaa koko pikkubussin väki ja suuntasimme eri puolille levikettä asioillemme. Hassusti päin kallellaan oleva kuu paistoi ja tähdet valaisivat iltatoimiamme keskellä ei mitään. Kaiken lisäksi paikalle ilmestyi jostakin ulvovia villikoiria, enkä voinut muuta kuin kikatella kyykkiessäni kalliolla. On tämä aikamoista...

Paikoitellen matkan jatkuessa ei enää naurattanut. Ongelmat renkaiden kanssa vain jatkuivat, oli pimeää ja silloin tällöin satoi kovastikin. Kuski sanoi, että meidän pitäisi rukoilla Jumalalta apua, jotta pääsisimme perille, johon minun piti tietysti todeta, että mitäs nyt, kun minä en ole kovin uskonnollinen. Ehkäpä muut kyytiläiset olivat, sillä niin vaan pääsimme perille takaisin Cuzcoon, jossa meitä jostakin syystä tervehtivät ilotulitusraketit. Cuzcolaisetkin ilmeisesti ilahtuivat meidän saapuessa hengissä perille.

Seuraavana päivänä palkitsimme Eevan kanssa cuzcolaisten tervetulotoivotuksen panostamalla hieman rahaa paikallisiin artesaniatuotteisiin. Panu-raukka puolestaan päätyi jäämään lepolinjalle minun itselleni vielä yhdeksi yöksi varaamaan hostellihuoneeseen. Eevan kanssa kiertelimme Cuzcoa, kunnes pariskunta Auvinen-Viljakainen suuntasi bussimatkalleen kohti Limaa. Minä puolestani lähdin hostellissa tapaamani israelilaisen pojan kanssa syömään halvimman menun ikinä: 2,5 solella (0,60€) irtosi alkukeitto ja pääruoka, ei paha hintaluokka, eikä ruokakaan, joskaan ei nyt mikään gourmetkaan. Joimme vielä toisessa paikassa Pisco Sourit (melkolailla kansallisjuoma, johon tulee piscoviinaa, limeä ja kananmunan valkuaista) ja kolmannessa söimme pannukakut. Hostellilla keittelimme hyvät mate de cocat minun väistellessä paholaiskissaa. Sitten jo väsyttikin aivan vietävästi, ja kuvittelin unen tulevan nopeasti, mutta pyörinkin valveilla kello kahteen, jolloin sitten suuntasin rivakasti oksentamaan. Mukava yö taas kerran. Aamulla näin israelilaisen pojan hostellilla, joten kyselin, kuinkas menee, onko olo ihan normaali, ja kuulemma oli. Olimme syöneet täysin samoja juttuja, joten ehkä minun ruoansulatukseni ei vain ollut tottunut korkeuteen. Olin unohtanut, että korkealla pitäisi aina aluksi syödä kevyesti, joten pannukakut taisivat olla liikaa.

                                        Cuzco on kiva.

                                                         Värikylläisyyttä.

Tässä pienimuotoinen muistilista Cuzcoon ja Machu Picchulle suuntaaville:

* mene Aguas Calientesiin junalla, ei minibussilla!!!!!!!!!!!!!

* varaa junalippusi Aguas Calientesiin ajoissa: taloudellisinta on mennä bussilla Cuzcosta Ollantataymboon ja sieltä Expedition-junalla (noin $35) Aguas Calientesiin.

• ole yötä Aguasissa, jotta pääset Picchulle heti aamusta

• toivo seuraavalle päivälle aurinkoista säätä

• varaudu sadeviitalla

• ota Picchulle vettä ja ruokaa mukaan, vaikka oppaissa sanotaan, ettei sinne saa viedä mitään. Ei siellä kukaan reppuja tutki.

• kiipeä Wayna Picchulle (muista hankkia lippu ajoissa!)

• ole Picchulla pitkään, jos sataa, sillä sade saattaa väistyä

• vietä Aguasin luppoaika kuumissa lähteissä, kun ei siellä oikein muuta tekemistä ole (meillä ei luppoaikaa ikävä kyllä edes ollut)

• palaa Cuzcoon junalla, ei minibussilla!!!!!!!!!!!!

• älä syö liikaa korkeuksissa tai saatat yrjötä

• valmistaudu sähläykseen ja häsläykseen Cuzcon kentällä

• nauti kaikesta!

Puolilta päivin suuntasin Cuzcon lentokentälle, joka on kyllä tyhmä paikka. Kaikki koneet olivat myöhässä, ja kun odottelin Star Perú kylttien kohdalla jotain tietoa koneemme lähtöajasta, yhtäkkiä nämä kyltit sysättiin syrjään ja tilalle roudattiin Peruvian Airlinesin kyltit. Jahas, pieni infoaminen olisi paikallaan. Vihdoin meille kerrottiinkin, että porttia on vaihdettu. Taas olisi jokin infotaulu tai opastuskyltti paikallaan. Pääsin joka tapauksessa takaisin Limaan noin puolitoista tuntia myöhässä. Lentokentällä minua oli odottamassa taksikuski kyltteineen, tai ainakin kuvittelin, että hän odotti minua, sillä kyltissä luki Suby Bartender. Pidäpä siinä sitten pokkaa. Piristi kyllä kummasti kaiken lentosähläilyn jälkeen, oli kyllä paras tähänastisista! Harmi, etten ottanut kuvaa.

Panu ja Eeva jo odottelivat oveni takana, kun pääsin vihdoin kotiin, ja lopulta pääsimme valmistautumaan illan Halloween-bileisiin. Suuntasimme vakkaribaarikadun kautta discotecaan, jossa olikin hyvät kemut. Perussa on mukava käydä ulkona, sillä musiikki on aina tanssittavaa ja vaihtelee salsasta ja reggaetonista perusdiscohitteihin. Täällä miehet eivät myöskään vain jurota kaljatuoppinsa ääressä, nojaile baaritiskiin ja tsiikaile, kuinka tytöt tanssivat vaan tanssivat mukana. Suomessa tanssitaan enemmän ringissä kukin omillaan, mutta täällä on paljon tavallisempaa tanssia parin kanssa.

Bilefiilis oli siis korkealla, kun suuntasimme kolmannesta kerroksesta ykköskerrokseen. Bad call. Ensin jalkoihimme rikkoutui jostain lasi, ja sitä ihmetellessämme Eevan päähän putosi jostain ylemmästä kerroksesta kaljatuoppi. Ja vertahan sitten riitti. Suuntasimme Clinica Anglo-Americanaan, jossa ei onneksi tarvinnut kauan odottaa. Menin Eevan mukana hoitohuoneeseen tulkkaamaan ja yritin pysyä rauhallisena, mutta siinä Eevan ollessa tikattavana itseskelin hiljakseen samalla, kun juttelin lääkärin kanssa niitä näitä. Lääkäri oli mukava ja rauhallinen setä, joka kyseli kaikenlaista, kai enimmäkseen rauhoittaakseen meitä. Eeva kyllä oli supercool, minä en niinkään, etenkin, kun Eeva nosti päätään tikkauksen jälkeen ja jostain tuntui tulevan aivan järkyttävästi verta. Se taisi kuitenkin olla enimmäkseen puhditusainetta kuin mitään muuta, mutta pelästytti kuitenkin. Siitä sitten apteekin kautta kotiin matkamuistona neljä tikkiä Eevan päässä ja neljä olkapäässä. Huh huh, me taidamme olla melkoinen katastrofikolmikko ja kaaoskombo.

Muuten sitten vietimmekin mukavan ja rauhallisen viikon Limassa. Minä kävin aina hieman töissä pällistelemässä, ja Panu ja Eeva tutustuivat Limaan erittäin perusteellisesti pysyttelemällä ainoastaan Mirafloresin alueella aina alle 700 metrin säteellä Panun ikävöimästä Starbucksista. Hyvää teki tällainen rentoutus reissulaisille, sillä vaikka matkustaminen on kivaa ja mahtavaa ja kaikkea, jatkuva paikasta toiseen siiryminen on myös melko kuluttavaa. Sielläpä he sitten odottivat kotona, kun tulin töistä ja olivat kokanneet ruokaa raskaan (khömköhöm) työn raatajalle. Olipa kyllä mukavaa, kun olitte Panu ja Eeva hieman suunniteltua pidempään Limassa! Vaikka tietenkin tuo viipymisen syy olisi voinut olla jokin vähemmän dramaattinen kuin verinen vierailu paikallisella lääkäriklinikalla ja kahdeksan tikkiä. Kivaa oli silti! Pidimme esimerkiksi lauantaina parhaimmat kotibileet ikinä: oli oma DJ, kunnon kajarit ja vietävän hauskaa! Oli aika kivaa, kun ei tarvinnut siirtyä mihinkään discotecaan, ja bileiden päätyttyä ei tarvinnut kuin kaatua sohvalle nukkumaan. Nice!

                                         Kannat kattoon!

                                   Hey Mr DJ, put the record on.

Kun Panu ja tikitön Eeva seuraavana tiistaina jatkoivat matkaa kohti Huarazin vaellusta, tuli jotenkin haikea olo. Sinne menivät. On se jotenkin vain niin mukavaa olla tuttujen ihmisten kanssa ja puhua suomea, sanoi oikea maailmanmatkaaja, joka kaipaa ruisleipää ja salmiakkia. Vaikka kaaoskombomme rikkoutuikin, jännittävät tapahtumat eivät. Eeva ja Panu juuttuivat johonkin erikoiseen lakkoon keskelle ei mitään, ja minä puolestani heräsin heidän lähtöään seuranneena yönä räjähdykseen. Joskus puoli kahden aikaan kuului kova pamaus ja koko talo ja sänky tärisi. Ryntäsin ikkunaan, muttan tietenkään nähnyt mitään. Hetken päästä räjähti vähemmällä voimalla, ja muutaman minuutin päästä vielä kertaalleen. Sireenien ääniä kuului myös joka puolelta. Ensin ajattelin, että nyt on maanjäristys meneillään. Seuraavaksi kuvittelin kaasupullon räjähtäneen naapurin keittiössä. Sitten päätin lopettaa kuvittelut, joten menimme kotona olevien kämppisten kanssa ulos katsastamaan, mitä oikeasti oli tapahtunut. Kotikadullamme oli räjähtänyt auto, jota nyt sammutettiin ja tietysti myös tuijotettiin. Autossa oli ilmeisesti ollut jonkinmoinen sähköisku, joka oli sytyttänyt kaaran tuleen. Auton omistaja oli huomannut tämän onneksi ajoissa ja työntänyt auton ulos autotallista, joten auto räjähti sitten kadulla. Aikamoista.

Tällainen tarina siis tällä kertaa. Esiintyminen paikallisen julkkiskoomikon kanssa, kuoleman kanssa kättely matkalla Machu Picchulle, sateessa yhdellä uuden maailman seitsemästä ihmeestä, kokateellä Cuzcossa, uudelleen nimetyksi tuleminen (voitte kutsua minua jatkossa nimellä Ms. Bartender), espanjankielistä small talkia pään tikkaamisen lomassa, täydellinen fiestailta kotona ja yöllinen auton räjähdys. Täällä voi olla vaikka minkälaista välillä, mutta ei tätä menoa ainakaan tylsäksi voi kutsua! Suosittelen.

Peruslihaskuntoa bussimatkalla

Ensimmäinen kunnon Limasta irtautumiseni suuntautui Arequipaan. Olin aiemmin käynyt Chosicassa (aurinkoinen pikkupaikka 40 kilometriä Varsinais-Limasta sisämaahan päin) eräänä sunnuntaina, mutta siinä matkassa ei ole suuremmalti raportoitavaa. Lämmittelin auringossa ja varjossa uima-altaalla ja ihastelin hiljaa virtaavaa jokea. Olin reissussa yksin, ja oli hieman tylsää välillä. Muutenkaan tätä reissua ei tee niin mieli muistella: kun tulin illalla kotiin, olin verrattain huonovointinen, ja niinpä vietinkin seuraavan yön oksentaen. Olin päivällä syönyt tamaleja, ja voin kertoa, ettei niitä enää tee mieli, yök. (Välikommenttina täytyy sanoa, että tässä on alkanut kertyä jo aika suuri määrä ruokia, joita ei samaisesta syystä tee mieli. Ei ole elimistö näköjään tottunut bakteerikantaan...)

Viikonloppupyrähdykseni (7.–9.10.) Arequipaan sai oikeastaan alkunsa jo ensimmäisenä viikonloppunani täällä, kun tutustuin sveitsiläiseen Danielaan. Sunnuntai oli harvinaisen aurinkoinen päivä, ja sen kunniaksi lähdin kävelemään kohti merta ja edellisiltana sightseeingbussista bongaamaani Parque del Amoria. Parque del Amor muistuttaa hieman Gaudín Park Güelia Barcelonassa (tosiaankin vain hieman, onhan Park Güell kuitenkin aivan omaa luokkaansa!), sillä molempia reunustavat värikkäät mosaiikkikaiteet. Yhdellä tällaisella kaiteella istuskeli nuorehko perulaismies, joka kysäisi minulta siinä puistoa pällistellessäni: “¿Quieres hacer surf?” Totesin, että on vielä liian kylmät kelit ruveta surffaushommiin. Kävi ilmi, että mies oli surffausohjaaja, joka siis haeskeli tällä tavalla asiakkaita puistossa. Hän kertoi juuri surffanneensa sveitsiläisen tytön kanssa, joka pian tulisi takaisin puistoon. Jäin jutustelemaan niitä näitä tämän Henryn kanssa, ja pian myös sveitsiläinen tyttö Daniela saapui paikalle. Hetken tarinoituamme me naiset totesimme olevamme nälkäisiä ja päätimme lähteä etsimään ruokapaikkaa. Henry jäi vielä puistoon, ja mitä näin jälkeenpäin olen kuullut hän taitaakin keskittyä enemmän juomiseen kuin syömiseen. Hui, mikä kauhea juoruilija olenkaan!

                                   Kumpi on käynyt useammin rannalla?

Parempi siis kertoa vielä lisää juoruja. Daniela oli tavannut Henryn jo viime helmikuussa. He olivat kirjoitelleet joka päivä Facebookissa, ja Daniela päätti palata Peruun, ehkä jopa aloittaakseen yhteisen elämän Henryn kanssa. Sepä ei sitten ottanutkaan toimiakseen, joten jonniin aikaa tilannetta maistetualtaan Daniela totesi maun karvaaksi ja päätti lähteä matkustamaan Linda-nimisen saksalaisen tytön kanssa. Ja näin kierron kautta pääsemme siihen, että he kysyivät minulta, lähdenkö heidän mukanaan heidän ensimmäiseen välietappiinsa Arequipaan. Sanoin sí, ja niinpä sitä sitten mentiin!

Arequipa ei ole millään muotoa järkevä viikonloppukohde Limassa asuvalle. Se on nimittäin jokseenkin kaukana, ja lähiympäristössä olisi mukavaa tekemistä pidemmäksikin aikaa, kuten Colca Canyonilla trekkaaminen. En ole tosin varautunut tähän Perun reissuuni minkäänlaisilla vaelluskamoilla (melko tyhmää, eikö?), joten tuo kanjoni jäi väliin ilman ihmettelyjä. Muutenkin Colca tuntui hieman karmivalta, sillä aiemmin tänä vuonna eräs pariskunta katosi sumuun siellä trekkaillessaan (kannattiko lähteä yksin eksymään...). Nainen löydettiin myöhemmin luolasta kylmissään, elossa kuitenkin. Miehestä ei ollut pitkään aikaan mitään havaintoa, ja naisen epäiltiin tai epäillään edelleen sotkeentuneen jotenkin tähän katoamiseen. Viime viikonloppuna miehen ruumis vihdoin löytyi, mutta vielä ei kai osata sanoa, oliko kyseessä onnettomuus vai kenties jotain karmivampaa.

Arequipa on siis hieman kaukana, mikä tuli hyvinkin konkreettisesti selväksi 17 tuntia kestäneen bussimatkan aikana. Matkustimme Civa-yhtiön bussilla, joka on suht edullinen: tämä mahdollisesti pitkäksikin kutsuttava matka kustansi 80 solea, reilut parikymmentä euroa siis. Istuimet sai väännettyä mukavan alas, vaikkakin oma penkkini osoittautui rikkinäiseksi. Aina kun bussimme jarrutti, penkkini nousi aste asteelta ylemmäs kohti alkuperäistä 90 asteen kulmaansa. Yritin sitten ottaa tilanteesta hyödyn irti ja treenata vatsalihaksiani jäkittämällä vastaan bussin sentään silloin tällöin kurviin jarruttaessa. Melkoinen urheilusuoristus.

Samankaltasia urheilusuorituksia jatkoin aamun valjetessa, kun minulle valkeni, millaisissa maisemissa matkasimme. Olin toki yöllä jo tuntenut bussin kurvailevan, mutta pimeässä en tietenkään nähnyt, millaisella tiellä ajelimme. Auringonnousu toikin sitten mukanaan useamman tunnin kestävän near death experiencen, sillä tie kulki jyrkällä kallion reunalla, ja pudotusta oli melkoisesti. Bussin kaartaessa kurviin yläkerta huojui melko rajusti kohti tien ulkoreunaa ja kuolettavaa pudotusta, ja siinäpä minä sitten taas jäkitin kovasti vastaan sisäkurvin suuntaan. Suuri panostukseni auttoi varmasti pitämään kaksikerroksisen, melko monta henkilöä vetävän bussimme tiellä.

Matkan aikana oli 12 tunnin kurvailun jälkeen yksi taukopaikka keskellä ei mitään. Matkan jatkuessa sitä odotti näkevänsä Arequipan jokaisen kukkulan takaa, ja varsinkin kun El Misti -tulivuori vihdoin osui näkökenttäämme, ajattelimme, ettei Arequipa enää kaukana ole. Mieleen ei tietenkään tullut, että tällaisen melko korkean vuoren voi nähdä kaukaa ja useasta eri suunnasta.

                                            Autio taukopaikka.

Perille kuitenkin vihdoin saavuimme, ja nopean hostellilla pistäytymisen jälkeen suuntasimme kaupunkikierrokselle. Bussilla. Kun emme sitten noista busseista olleet vielä 17 tunnissa saaneet tarpeeksemme. Ensimmäiset kaksi tuntia bussikierroksesta olivat oikein mukavia, kauniita maisemia ja pari hassua alpakkaa tai laamaa, mutta seuraavat kaksi tuntia olivatkin sitten jo oikeastaan aikamoista schaibea. Ajelimme vain kohti jotakin paikkaa, jossa sai lisämaksusta käydä ratsastuskierroksella nälkiintyneen näköisillä hevosilla. Eipä se innostanut. Istuimme siis väsyneinä ja nälkäisinä odottamaan paluumatkaa.

                                           Myyntipuuhia ja El Misti -tulivuori.

                                             Viehättävät matkakumppanit

                                        Rouvashenkilö

                                        Komia katedraali

Illalla ei sitten ihmeempiä jaksanutkaan. Ensin söimme isot annokset kanaa ja joimme mate de cocaa, jonka sanotaan auttavan korkeudesta aiheutuvaan huonovointisuuteen ja kaikkeen muuhunkin kipeyteen, kolotukseen ja kankeuteen. Arequipa on noin 2700 metrin korkeudessa, mikä nyt ei vielä kirjaimellisestikaan pahasti päätä huimaa, vaikka minulla olikin hieman hassu olo. Ainahan minulla päähän koskee muutenkin, ja edellisen yön huonosti, jos ollenkaan, nukutulla bussimatkalla oli varmasti osuutensa outoon oloon. Syönnin jälkeen pällistelimme hetken aikaa hostellin alakerrassa, mutta melko pian kerrossänky vaikutti varsin kutsuvalta.

Seuraava päivä kuluikin pääasiassa häslätessä. Olin puntaroinut, palatako bussilla vai lentokoneella, ja melko helposti taivuin lentokoneen kannalle, linnuntietä kun Arequipa-Lima-väli kestää vain puolitoista tuntia. Lentoyhtiön nettisivu ei vain ollut kovin yhteistyökykyinen (stupid LAN!), ja sen kanssa painimisessa kului sitten useampikin hetki. Lopulta tallustelin matkatoimistoon ja hankin paluulippuni illaksi sieltä.

Muuten päivä menikin siinä, että metsästimme Lindalle flipflopeja, katselimme ihmisiä Plaza de Armasilla (jokaisessa kaupungissa on omansa), söimme ja ihmettelimme väsynyttä oloa. Oli kuitenkin varsin mukavaa koko ajan!

                                           Hyvä jälkkäri, parempi mieli.

                                           Komia katedraali päivällä

                                    Mi casa está donde están mis amigos.

                                      Kaunis päätös onnistuneelle reissulle.

Illalla suuntasin taksilla lentokentälle, joka oli kyllä hurjan pieni. Opastus oli myös tavallisen puuttellista, mutta tajusin itse mennä maksamaan lentokenttäveron, joka täällä ilmeisesti tulee aina maksaa joko kentällä tiskillä tai sisälletettynä lentolipun hintaan. Erikoista mielestäni, muttei toki lainkaan niin erikoista kuin moni muu asia täällä!

Olin koneen ainoa gringa, niin kuin yleensäkin aina olen ollut täällä millä tahansa kulkupelillä matkustaessani. Perillä Liman lentokentällä minua oli odottamassa tilaamani taksi, jonka kuski oli tällä kertaa hieman hömppä. Ensinnakin hän kovasti jo soitteli, missä olen, kun kone oli ehkä puoli tuntia myohässä. Katso taululta lentotiedot, jamppa! Nimeni oli myos kirjoitettu aika hauskasti kyltille (ei kuitenkaan viela kaikkein hauskin versio, siihen palaan myöhemmin, se on aivan huippu! Vau, mikä tiiseri, ja nyt joudutte odottamaan seuraavaa blogitekstiä ja nimen paljastumista taas kukauden…). Setä oli kovin pikkuinen, mutta tarjoutui toki kantamaan reppuni, mikä ei nyt kovin suuri ollut sekään, mutta tämän sedän selässä se kieltämättä näytti melkoiselta rinkalta. Lentokentän parkkipaikalla setä ei sitten aivan muistanut, minne oli parkkeerannut autonsa. Siinä sitä kuljimme yhdentoista aikaan illalla ympäri Liman lentokentän parkkipaikkaa, ja minua hieman kyrsi.

Lopulta auto kuitenkin löytyi, mutta seuraavaksi ongelmia tuotti reitin löytäminen. Lima on sen verran suuri kaupunki, ettei kuskilla ole tietenkään mitään mahdollisuuksia tietää jokaista paikkaa, mutta setä ei tuntunut oikein tuntevan edes Parque de Kennedya, joka on suht keskeinen kohde Mirafloresissa. Hän sitten jokaisissa liikennevaloissa tutkiskeli karttaa lampun ja suurennuslasin avustamana, ja minua kyrsi. Yritin ehdotella reittivalintoja, mutta emme oikein olleet samalla sivulla tai edes samalla kartalla. Hänpä ajeli minne ajeli, ja minua kyrsi. Jossain vaiheessa aloin tunnistaa paikkoja ja ihmetellä, miksi hitsissä olemme menossa työpaikkaani kohti. Aloin jäkättää varsin vaativasti oikealle kääntymisen puolesta, ja pienen kinastelun jälkeen näin teimmekin. Seuraavaksi kinastelimme hiukan siitä, mitkä kadut ovat yksisuuntaisia. Voitin kinastelun, mutta minua kyrsi. Lopulta löysimme kotini, ja setä yritti veloittaa viisi solea ylimääräistä. ¡Ei onnistu, señor! totesin.

Ja niinpä olin vihdoin kotona. Matka oli onnistunut, mutta rankan lihaskuntotäytteisen bussimatkan, lennon ja kaiken häsläyksen jälkeen oli myös mukava palata omaan sänkyyn. Home sweet home. Eikä enää kyrsinyt lainkaan.

Perusteellisen turisti

Ensimmäinen viikonloppuni (17.–18.9.) Perussa alkoi ei millään lailla yllättävillä yöllisillä vatsaongelmilla. Nappasin heti pari tablettia Imodiumia, tuota huojentavan helpotuksen lähdettä. Suosittelen muuten suussa liukenevia: “Kun on reissussa, nää on hyviä, ei tartte edes vettä”, sanoi apteekin täti, ja olipa hyvä, että uskoin. Ei sillä, etteikö minulla olisi vettä, mutta nämähän on herkkua, aivan kuin karkkia! Suorastaan ja kirjaimellisesti sulavat suussa. Nam nam.

Aamulla olo oli outo edelleen, mutta päätin silti suunnata Parque de Kennedyn turisti-informaatiopisteelle kyselemään Mirabus-kiertoajeluista. Nämähän on siis niitä kaikkien tuntemia kaksikerroksisia maisemabusseja, joilla voi mennä ihastelemaan kaupungin päänähtävyyksiä. Varasin keskustan kiertoajelun illaksi, sillä minulla ei ole aikomustakaan mennä Liman keskustaan yksin illalla ikinä, en välttämättä halua sinne edes päivällä, ainakaan yksin. Se nyt vaan ei ole erityisen turvallista seutua. Gotta love your hometown.

Päivällä pyörähdimme saksalaisen kämppiksen Nicolen kanssa Bioferia-nimisillä markkinoilla, joilta mukaan lähti huokeaa salaattia (kaksi kooltaan varsin vakuuttavaa lehtisalaattia maksoi s.1,50 eli noin 35 senttiä) ja painavaa leipää. Leipä on täällä yleensä todella kevyttä tavaraa, joten painavampi leipä vaikutti heti siltä, että ahaa, nyt on kyseessä oikea leipä! Tämä on kyllä juuri sellaista niin perussuomalaista matkaruokakipuilua: “On tämäkin, kun ei edes ruisleipää saa mistään! Hirveää pullamössöä täällä kaikki! Voivoi, ja meilläkunsuomessa!” Oikeastihan vaalea pullaleipä on mitä mahtavinta herkkua, paksusti vaan voita päälle ja kylläpä maistuu. Suomessa en vain ikinä oikein edes kehtaa ostaa virallista ranskanleipää, sillä kai minulla on suomalaisena sellainen suuri yhteiskunnallinen ryhmäpaine (jonka näköjään kannoin rinkassani tännekin) ostaa ruisleipää. Ja onhan se kyllä vaan niin parasta se kunnon ruisleipä! (Aivopesun tulostako tuo viimeinenkin kommentti...)

Illalla hieman ennen seitsemää kävelin siis onnellisena turistina uudemman kerran pääpuistoon, josta pirtsakan punainen Mirabusimme suuntasi kohti keskustaa. Olipa melko kylmä istua yläritsillä ilman kattoa! Olin kyllä varsin hyvin varustautunut pipoon ja mummun neulomiin sormikkaisiin sonnustautuneena. Suomalainen maailmalla. Kaikki täällä aina sanovat, että Suomessahan on tosi kylmä, hui, kun se on pohjoisessa. Minäpä siihen totean aina, ettei Suomessa ole kylmä esimerkiksi kesällä läheskään koko ajan ja ettei minua koskaan palella Suomessa, kun olen sisätiloissa, mikä nyt sinänsä on ehkä hieman totuuden muuntelua (ei tietenkään valehtelua missään nimessä), sillä olenhan minä ollut omassa rakkaassa opiskelija-asunnossakin nenä jäässä vaikka kuinka monta kertaa ja harkinnut nukkuvani pipo päässä. Pero acá es la humedad que me mata.

Viileän ajelumme ensimmäinen pysähdys oli Parque de Reservassa, jota ilmeisesti kutsutaan myös Parque de Aguaksi, loogista, sillä puisto on täynnä suihkulähteitä. Kapusimme alas bussista ja seurasimme opasta, joka heilutteli pimeässä illassa punaisena välkkyvää huomiokepukkaa. Aaah, kyllä turistina kelpaa, kun ei tarvitse ajatella itse mitään, kunhan vain seuraa ja ihailee.

Ihailemista puistossa riittikin. Suihkulähteet olivat värikkäitä ja hauskoja. Suosikkejani olivat ne, joihin ihmiset säntäsivät kastumaan läpimäriksi. Hrrrrh, ajatuskin jo puistattaa tässä kylmyydessä, mutta oli kivaa, kun muilla oli kivaa.

Puistossa eräs Mirabusilla ystäviensä kanssa kiertelevä Limassa asuva alkujaan venezuelalainen tyttö kysyi minulta, olinko aivan yksin lähtenyt tälle kierrokselle. Tunsin itseni hieman surulliseksi, kun totesin, että näinhän se oli. “¿Pero no estas sola acá en Perú?” Kyllä, olen aivan yksin täällä Perussa, pystyin jo sanomaan hieman ylpeämpänä. Onhan se nimittäin vaan aika hienoa olla täällä, vaikkakin yksin, vaikkakin välillä ahdistaa, mutta silti. Venezuelalainen tyttö oli kuitenkin ilmeisen järkyttynyt kuulemastaan, sillä hän antoi minulle puhelinnumeronsa ja käski soittamaan, jos tarvitsisin jotain. Aika herttaista.

Suihkulähteiltä jatkoimme keskustaan Plaza de Armasille, jossa on kauniita rakennuksia ja katedraali, jossa pitänee vielä pistäytyä (jos sitä aikoo olla kunnolla turisti, yhtäkään kirkkoa ei tule missaaman!).

Keskustakierros oli kokonaisuudessaan sopivan kompakti. Seuraava pysähdyksemme oli Liman Sheraton-hotellissa, jossa meille mirabusilaisille oli varattu pikkupurtavaa ja kylmä tai lämmin juotava. Kaikki valitsivat kuuman juoman (ei mikään ihme, niillä ei ollut edes pipoja!) Pöytäseuranani oli muun muassa tämä venezuelalainen tyttöporukka, ecuadorilainen poika, Yhdysvalloissa asuva vanhempi nainen ja paikallinen pariskunta. Kaikkien muiden iltamatkalaisten äidinkieli oli siis espanja, joten pöytäkeskustelu soljui mukavasti, ja ainahan se on yhtä mukava huomata, että ymmärtää edes suurimman osan ja pystyy osallistumaan keskusteluun.

Puoli yhdentoista aikaan illalla punainen bussi kurvasi tutun puiston kulmalle, sanoin heipat tai paremminkin adiosit muille mirabusilaisille ja suuntasin kotiin nukkumaan. Vatsavaivoja ja kaupunkikierros sightseeing-bussilla. Olen perusteellisen turisti Perussa.

Peruutellen

Ensimmäisenä varsinaisena päivänäni Perussa (14.9.2011) olin jopa jokseenkin aikaansaava ollakseni minä, vaikka sainkin lähdettyä asunnolta vasta hieman ennen yhtätoista. Heti aluksi suuntasin turisti-informaatiopisteelle, josta vastaanotin Mirafloresin kartan ja tienneuvontaa. Näiden avulla paikansin työpaikkani sen pahemmin eksymättä, vaikka onnistuinkin kertaalleen kävelemään sen ohi sitä lainkaan huomaamatta. Tämä ehkä kertoo jotakin yrityksen koosta.

Työpaikalla tapasin Marthan, ystävällisen meksikolaisnaisen, jonka kanssa olin jo viestitellyt aiemmin. Hän esitteli hieman paikkoja ja morjestelin ihmisiä. Tapasin myös ilmeisesti firman pääjehun, joka vaikutti melko mukavalta jampalta, hieman pomomaiselta kylläkin. Hänen toinen kysymyksensä heti ”Miten on espanjasi laita?” jälkeen oli, onko minulla sairausvakuutusta, kun kuulemma kumminkin tulen kipeäksi ensimmäisten päivien ja viikkojen aikana. Minulla on kaikenkattava 90 päivän + kahden viikon matkavakuutus, joten kyllä nyt kannattaisi sairastaa koko rahan edestä.

Muutaman tunnin työpaikalla ihmeteltyäni päätin lähteä pankkiin avaamaan tiliä. Mukaani lähti Jose (aivan varmaksi en muista, onko hänen nimensä Jose, mutta se on kohtuullisen turvallinen nimiveikkaus täälläpäin maailmaa), jolla oli muutenkin asiaa pankkiin. Banco de Créditossa kävi ilmi, ettei tilin avaaminen ihan tuosta noin vaan onnistukaan. Minun pitäisi kuulemma toimittaa heille kirje joltakulta yksityishenkilöltä, jolla on tili kyseisessä pankissa ja paljon rahaa (tuota viimeisintä eivät kyllä sanoneet ääneen, mutta jos jossakin on koskaan ollut helposti luettava rivinväli niin tässä). Kerroin Joselle, että antaapa olla, pitäköön tilinsä.

Seuraavaksi halusin suunnata Suomen suurlähetystöön kertoakseni kaikille siellä, että täällä minä nyt olen, pitäkää huolta minusta. Jose oli ystävällinen ja lähti kanssani etsimään sitä. Hyppäsimme pikkubussiin, joita täällä kutsutaan microiksi. Lyhyehkö matka microlla maksaa puoli solea (vähän reilu kymmenen senttiä), hieman pidempi matka yhden solen (noin 25 senttiä). Minulla ei ollut vielä yhtään kolikoita, joten Jose oli jälleen ystävällinen ja maksoi minunkin osuuteni. Suurlähetystö löytyi melko helposti isosta oranssista rakennuksesta. Jose jatkoi matkaansa, ja minä kuvittelin pääseväni suurlähettilään tai jonkun hieman vähäpätöisemmän henkilön juttusille. Mutta ei, hepä olivatkin syömässä ja palaisivat vasta tunnin päästä. Minullahan ei ole kärsivällisyyttä odottaa sellaisia aikoja, joten micro alle ja uutta kotiani kohden.

                          El tráfico aquí es una locura. Kuva microsta otettuna microsta.

Ennen kotiin menoa päätin kuitenkin pistäytyä katselemassa ja kuuntelemassa merta. Voi sitä levollisuuden tunnetta, jonka vain aaltojen ääni tuo mukanaan. Maisemat eivät ehkä tuolloin olleet pysähdyttävän hetkauttavia, sillä Liman taivas oli tyypilliseen tapaansa karun harmaa. Täällä aurinko paistaa melko harvoin, mutta eipä täällä juuri koskaan sadakaan. Sateen puutetta kompensoi ilmankosteus, joka on lähestulkoon aina yli 80 prosenttia. Tukka kiittää.

Meren äärellä on Liman ilmeisesti hienoin kauppakeskus, josta varsin länsimaalaisesti nappasin mukaan Niken lenkkarit. En ole varautunut Perun matkaani vaelluskengin, joten nämä saavat kelvata pienimuotoiseen kapuamiseen. Suurille vaelluksille tässä kun ei aikaa olekaan.

Kotimatkalla aurinko taisteli kuin taistelikin säteensä sumuverhon läpi houkutellen minut jäämään läheiseen ja keskeiseen Parque de Kennedy -puistoon istuskelemaan. Hetken kuluttua seuraani liittyi maailmanpieksämä kaupustelija, jonka kanssa intouduimme keskustelemaan Skandinaviasta, Cuscosta ja Perun nykyisestä presidentistä. Setä halusi lahjoittaa minulle vanhan solen, jotka eivät enää ole käytössä, ja tästä heltyneenä minä ostin häneltä vaikka kuinka monta solea maksavan pullonavaajan. Jännä nähdä, kuka sen saa Perun tuliaisina!

                       Parque de Kennedy. Keskellä kengänkiillottajia työssään.

Vihdoin päädyin kaupan kautta väliaikaiseen kotiini. Ensimmäisenä päivänäni olin siis oikein aikaansaava, mutten saanut oikein mitään aikaiseksi. Welcome to Peru.