Perusteellisen turisti

Ensimmäinen viikonloppuni (17.–18.9.) Perussa alkoi ei millään lailla yllättävillä yöllisillä vatsaongelmilla. Nappasin heti pari tablettia Imodiumia, tuota huojentavan helpotuksen lähdettä. Suosittelen muuten suussa liukenevia: “Kun on reissussa, nää on hyviä, ei tartte edes vettä”, sanoi apteekin täti, ja olipa hyvä, että uskoin. Ei sillä, etteikö minulla olisi vettä, mutta nämähän on herkkua, aivan kuin karkkia! Suorastaan ja kirjaimellisesti sulavat suussa. Nam nam.

Aamulla olo oli outo edelleen, mutta päätin silti suunnata Parque de Kennedyn turisti-informaatiopisteelle kyselemään Mirabus-kiertoajeluista. Nämähän on siis niitä kaikkien tuntemia kaksikerroksisia maisemabusseja, joilla voi mennä ihastelemaan kaupungin päänähtävyyksiä. Varasin keskustan kiertoajelun illaksi, sillä minulla ei ole aikomustakaan mennä Liman keskustaan yksin illalla ikinä, en välttämättä halua sinne edes päivällä, ainakaan yksin. Se nyt vaan ei ole erityisen turvallista seutua. Gotta love your hometown.

Päivällä pyörähdimme saksalaisen kämppiksen Nicolen kanssa Bioferia-nimisillä markkinoilla, joilta mukaan lähti huokeaa salaattia (kaksi kooltaan varsin vakuuttavaa lehtisalaattia maksoi s.1,50 eli noin 35 senttiä) ja painavaa leipää. Leipä on täällä yleensä todella kevyttä tavaraa, joten painavampi leipä vaikutti heti siltä, että ahaa, nyt on kyseessä oikea leipä! Tämä on kyllä juuri sellaista niin perussuomalaista matkaruokakipuilua: “On tämäkin, kun ei edes ruisleipää saa mistään! Hirveää pullamössöä täällä kaikki! Voivoi, ja meilläkunsuomessa!” Oikeastihan vaalea pullaleipä on mitä mahtavinta herkkua, paksusti vaan voita päälle ja kylläpä maistuu. Suomessa en vain ikinä oikein edes kehtaa ostaa virallista ranskanleipää, sillä kai minulla on suomalaisena sellainen suuri yhteiskunnallinen ryhmäpaine (jonka näköjään kannoin rinkassani tännekin) ostaa ruisleipää. Ja onhan se kyllä vaan niin parasta se kunnon ruisleipä! (Aivopesun tulostako tuo viimeinenkin kommentti...)

Illalla hieman ennen seitsemää kävelin siis onnellisena turistina uudemman kerran pääpuistoon, josta pirtsakan punainen Mirabusimme suuntasi kohti keskustaa. Olipa melko kylmä istua yläritsillä ilman kattoa! Olin kyllä varsin hyvin varustautunut pipoon ja mummun neulomiin sormikkaisiin sonnustautuneena. Suomalainen maailmalla. Kaikki täällä aina sanovat, että Suomessahan on tosi kylmä, hui, kun se on pohjoisessa. Minäpä siihen totean aina, ettei Suomessa ole kylmä esimerkiksi kesällä läheskään koko ajan ja ettei minua koskaan palella Suomessa, kun olen sisätiloissa, mikä nyt sinänsä on ehkä hieman totuuden muuntelua (ei tietenkään valehtelua missään nimessä), sillä olenhan minä ollut omassa rakkaassa opiskelija-asunnossakin nenä jäässä vaikka kuinka monta kertaa ja harkinnut nukkuvani pipo päässä. Pero acá es la humedad que me mata.

Viileän ajelumme ensimmäinen pysähdys oli Parque de Reservassa, jota ilmeisesti kutsutaan myös Parque de Aguaksi, loogista, sillä puisto on täynnä suihkulähteitä. Kapusimme alas bussista ja seurasimme opasta, joka heilutteli pimeässä illassa punaisena välkkyvää huomiokepukkaa. Aaah, kyllä turistina kelpaa, kun ei tarvitse ajatella itse mitään, kunhan vain seuraa ja ihailee.

Ihailemista puistossa riittikin. Suihkulähteet olivat värikkäitä ja hauskoja. Suosikkejani olivat ne, joihin ihmiset säntäsivät kastumaan läpimäriksi. Hrrrrh, ajatuskin jo puistattaa tässä kylmyydessä, mutta oli kivaa, kun muilla oli kivaa.

Puistossa eräs Mirabusilla ystäviensä kanssa kiertelevä Limassa asuva alkujaan venezuelalainen tyttö kysyi minulta, olinko aivan yksin lähtenyt tälle kierrokselle. Tunsin itseni hieman surulliseksi, kun totesin, että näinhän se oli. “¿Pero no estas sola acá en Perú?” Kyllä, olen aivan yksin täällä Perussa, pystyin jo sanomaan hieman ylpeämpänä. Onhan se nimittäin vaan aika hienoa olla täällä, vaikkakin yksin, vaikkakin välillä ahdistaa, mutta silti. Venezuelalainen tyttö oli kuitenkin ilmeisen järkyttynyt kuulemastaan, sillä hän antoi minulle puhelinnumeronsa ja käski soittamaan, jos tarvitsisin jotain. Aika herttaista.

Suihkulähteiltä jatkoimme keskustaan Plaza de Armasille, jossa on kauniita rakennuksia ja katedraali, jossa pitänee vielä pistäytyä (jos sitä aikoo olla kunnolla turisti, yhtäkään kirkkoa ei tule missaaman!).

Keskustakierros oli kokonaisuudessaan sopivan kompakti. Seuraava pysähdyksemme oli Liman Sheraton-hotellissa, jossa meille mirabusilaisille oli varattu pikkupurtavaa ja kylmä tai lämmin juotava. Kaikki valitsivat kuuman juoman (ei mikään ihme, niillä ei ollut edes pipoja!) Pöytäseuranani oli muun muassa tämä venezuelalainen tyttöporukka, ecuadorilainen poika, Yhdysvalloissa asuva vanhempi nainen ja paikallinen pariskunta. Kaikkien muiden iltamatkalaisten äidinkieli oli siis espanja, joten pöytäkeskustelu soljui mukavasti, ja ainahan se on yhtä mukava huomata, että ymmärtää edes suurimman osan ja pystyy osallistumaan keskusteluun.

Puoli yhdentoista aikaan illalla punainen bussi kurvasi tutun puiston kulmalle, sanoin heipat tai paremminkin adiosit muille mirabusilaisille ja suuntasin kotiin nukkumaan. Vatsavaivoja ja kaupunkikierros sightseeing-bussilla. Olen perusteellisen turisti Perussa.