Peruako paluumatka

Marraskuun 27. oli jännittävä päivä. Tai ehkäpä marraskuun 26. oli vielä jännittävämpi, sillä koko sen päivän keskityin ajattelemaan sitä, että seuraavana päivänä alkaisi matkani Cuzcoon ja Machu Picchulle! Tajusin työpäivän aikana, että reissun suunnittelu on jäänyt erittäin puutteelliseksi, ja niinpä keskipäivään mennessä en enää malttanut pysyä penkilläni tietokoneen ääressä, vaan aloin hypellä ylös alas keskellä työhuonetta. Tällainen innostuksen purkaminen helpotti hetkeksi, mutta minun täytyi silti pyytää lupa lähteä töistä etuajassa, kun oli niin paljon muurahaisia lahkeissa, perhosia pöksyissä ja käpyjä pyllyn alla.

Töistä ryntäsin ostamaan uuden muistikortin kameraan, sillä olin onnistunut edellisenä viikonloppuna säätämään vanhan kortin jumiin. Machu Picchulle ei ehkä kannata lähteä ilman kameraa, tuumailin, ja ostin muistikortin hinnasta tinkimättä (tai siis kyllä tietysti vähän yritin tinkiä, mutta ei kauheasti alennuksia herunut tällä kertaa). Siitä sitten hyppäsin microon ja suuntasin Larcomarin kauppakeskukseen, josta pystyy ostamaan junalippuja Picchulle. Työkaverit olivat nimittäin varoitelleet, että liput loppuvat helposti kesken, ja siitäkös minä sitten panikoimaan aivan urakalla. Kävin tsekkailemassa lippuja yhdessä myyjien kanssa, vaikka saa ne ostettua netistä aivan omatoimisestikin (perurail.com). En saanut yhteyttä tuleviin matkakumppaneihini Panuun ja Eevaan (suomalaisia ystäviäni, jotka matkustavat Etelä-Amerikassa vaatimattomasti vain kuuden kuukauden ajan), enkä halunnut tehdä liian itsenäisiä päätöksiä, joten jäin odottamaan heidän vastaustaan. Päätimmekin sitten säätää liput sun muut yhdessä seuraavana päivänä Cuzcossa, tai Cuscossa, kummin vain. Joten lakkasin hieman stressaamasta. Ostin kuitenkin stressauksen seurauksena vihdoin Perun Lonely Planetin, sillä ajattelin siitä olevan hyötyä reissulla, ja shoppaus nyt ylipäätään auttaa stressaamiseen.

Illalla ennen reissua hengailin Parque de Kenedyssä kaverini kanssa ja huomasimme, että kadulla oli jotakin meneillään. Menimme tietysti katsomaan, mistä on kyse, ja siellä oli perulainen julkkiskoomikko Tongo, joka on tällä hetkellä kuuluisa versiostaan Justin Bieberin Baby-biisistä. Paikalla oli TV-kuvausryhmä, ja minut nähdessään hyö sitten innostuivat ja kehottivat Tongoa juttelemaan “¡con la rubia, con la rubia!” (blondin kanssa, siis). Siinäpä sitten haastelimme niitä näitä ja lauloimme yhdessä Babyn kertosäettä. Myöhemmin kuulin pariltakin tutulta, että tämä spektaakkeli oli aivan oikeasti näytetty televisiossa. Olen julkkis Perussa! Tässäkö ne viisitoista minuuttiani sitten olivat? Tongo ne vei. Jos haluatte nauttia samaisesta huikeasta TV-viihteestä, kyseinen pätkä löytyy suureksi ilokseni (nyt tarvittaisiin joitain kirjoitusmerkkejä, jotka osoittaisivat ironista äänenpainoa) myös Youtubesta: Tongo BABY-OH, tai jotakin vastaavaa.

Seuraavana aamuna suuntasin lentokentälle innosta pursuen. Olipa mukavaa lähteä taas matkalle, tykkään lentokentistä! Kone lähti suurin piirtein ajallaan, ja vilkuttelin ikkunasta alapuolelle jäävälle Limalle. Pian taas kohtaamme! Olin koneen nousun aikaan jotenkin yltiötunteellinen, ja nousi vallan tippa silmään, kun ajattelin, kuinka onnekasta elämäni on. Pääsen lähtemään minne haluan ja saan muutenkin tehdä melkolailla juuri mitä ikinä haluan elämässäni. Siinäpä minä sitten nieleskelin liikutuksen kyyneleitä ja näppäilin valokuvia koneen ikkunasta. Olin lukenut, että Limasta Cuzcoon lennettäessä kannattaa istua vasemmalla puolella ja paluumatkalla päinvastoin. Oma istumapaikkani osui hieman huonosti moottorin ja siiven kohdalle, mutta eipä hätää: kone oli niin tyhjä, että vaihdoin istumapaikkaani jo ennen nousua. Meitä oli tosiaan koko koneessa ehkä noin parikymmentä henkeä. En ole koskaan aiemmin lentänyt niin tyhjässä koneessa, mutta olisihan se mukavaa, jos aina saisi tuolla tavalla valikoida parhaan istumapaikan vasta koneen tehdessä nousua. Oli kyllä kieltämättä makiat maisemat.

Cuzcon kenttää lähestyessämme katselin ikkunasta kiitorataa, joka näytti hieman lyhyeltä. Kummasti siihen kuitenkin onnistuimme laskeutumaan, ensin kaarrettuamme oikeaan asentoon siipi kukkulan kylkeä hipoen. Lentokentältä otin taksin Panun ja Eevan ilmoittamaan hostelliin. Jaoin taksin koneessa tapaamani espanjalaisen miehen kanssa, ja kylläpäs olikin hauska kuunnella espanjalaista puhetta pitkästä aikaa. Vale, vale, vale joka välissä. Minulla sen käyttö on täällä jäänyt lähes kokonaan, vaikka ennen viljelin sitä tiiviisti. Huomasin, että ymmärrän espanjalaisia edelleen paremmin kuin perulaisia, vaikka taittuuhan tuo Perun espanjakin jo jotenkin. Tekisi mieleni tässä nyt vertailla laajasti Espanjan ja Perun espanjoiden välisiä eroja, mutta ehkäpä kaikki eivät suhtaudu kielitieteeseen samanlaisella intohimolla kuin minä, enkä haluaisi ketään kyllästyttää (I’m here for your entertainment!), joten jatkan aiheeseen liittyen, vaikka nyt kadotinkin ajatukseni täysin.

Saavuin Tinkuy Wasi nimiseen hostelliin, ja sieltä respan takaisesta huoneesta löysin Panun ja Eevan. Kylläpäs oli taas hassu tunne, kun ajatteli, että kappas, tapaamme täällä Etelä-Amerikassa. Ei sitten yhtään kauemmaksi päästy treffaamaan! Heti oli kotoisa olo, kun näki tuttuja kasvoja ja sai huastella suomea, jotain, mitä en ole täällä juurikaan tehnyt muuta kuin Skypessä.

                                            Hyö löytyivät Cuzcosta!

Hetken ihmeteltyämme aloitimme oikein urakkaluontoisen säätämisen. Urakkapalkalla jos oltaisiin menty, olisi taskuun kilahtanut useampikin sole, ehkä jopa muutama feikkiseteli (joista lisää myöhemmin…). Meille osui kuitenkin tuntipalkka, joten säädimme sen luonteisesti pitkään ja hartaasti. Ensin etsimme hyvää pankkiautomaattia, josta saisi nostaa kerralla enemmän kuin 400 solea (noin 100 euroa). Samalla etsimme turisti-infoa, josta saisi ostaa Machu Picchu -lippuja. Samalla mietimme, missä syödä. Samalla vaihdoimme kuulumisia. Löysimme vain huonoja automaatteja. Löysimme yhden turisti-infon, josta meidät ohjattiin toiseen. Löysimme muutaman ruokapaikan, muttemme osanneet vielä päättää, syödäkö nyt vai eikö syödä nyt. Löysimme monia hyviä keskustelunaiheita siinä määrin, että välillä unohdimme, mitä tässä oikeastaan pitikään tehdä.

Cuzcon kaduilla pyöriskelee erinäisiä palveluntarjoajia, mihin en ole Limassa tottunut lainkaan. Jätimme hieronta- ja manikyyripalvelut odottamaan tunttipalkkasäätämisen lunastamista ja keskityimme juttelemaan Machu Picchu -retkien tarjoajien kanssa. Vertailimme paketteja, jotka kuulostivat suht samankaltaisilta ja kävimme vielä nettipaikassa tarkistamassa junalippujen tilanteen. Eihän niitä enää tässä vaiheessa ollut jäljellä kuin joitain superkalliita hienostopaikkoja, joten tyydyimme unohtamaan tämän vaihtoehdon.

Vaikka päämme nyt tursuivatkin informaatiota, vatsamme valittivat huomionkipeinä, joten astelimme Bembosiin, joka on Mäkkäriin verrattava paikallinen burgeriketju. Siellä, kuten myös paikallisissa Mäkkäreissä, saa annostella itse muutakin kuin ketsuppia, joten tyytyväisinä ruikimme hamppareiden väliin reilusti myös majoneesia ja ajía, perulaista chiliä. Samalla yritimme muistaa pähkäillä reissusuunnitelmiamme, sillä viimeistään tässä vaiheessa alkoi tuntua siltä, ettemme olleet oikein organisoituneita tuntipalkkalaisia. Kunhan nyt ei vain jäisi urakka kesken…

Päädyimme ottamaan hostellimme tarjoaman matkapaketin Machu Picchulle. Pakettiin kuului:

* Edestakaiset kuljetukset pikkubussilla Cuzcosta Santa Terasa-nimiseen pikkukylään ja lounas siellä
* 13 kilometriä kävelyä rautatietä pitkin Santa Teresasta Aguas Calientesiin
* Illallinen ja yhden yön majoitus Aguas Calientesissa
* Pakattu aamupala mukaan Picchulle
* Liput Machu Picchulle
* Paluumatkalle juna Aguasista Santa Teresaan

Mikäs tässä, mietimme, melko hyvältähän tämä vaikuttaa, ja kustansi jotain alle 120 dollaria per henki, Panulta hieman vähemmän, sillä hän oli varautunut matkaan ISIC-opiskelijakortilla. Jep, seuraavana aamuna siis matkaan!

Ai niin, kun odottelimme hostellilla matkamyyjää saapuvaksi, hostellin kissa tuli mouruamaan jalkoihin. Onpa söpö, ajattelin, ja olin juuri silittämässä kissaa, kun hän päättikin, ettei läheisyyttä ollut tarpeeksi ja alkoi kiivetä säärtäni pitkin syliini. Auts, sattui! Hitsin kissankynnet! Nostin kissan nopsasti takaisin lattialle, mutta niin se pirulainen vaan onnistui repimään reiän legginsseihini. Siihen se jäi hetkeksi tuijottamaan minua kiukkuisesti, ja minä tuijotin myös kiukkuisesti takaisin, kunnes minusta alkoi tuntua siltä, että kissa ryhtyy pian tosissaan vaanimaan minua, jos huomioin sitä lisää. Sillä oli sellainen uhkaava katse... Jatkossa kävikin niin, etten enää uskaltanut mennä hostellin keittiöön, jossa kyseinen paholaiskissa touhusi paholaiskissan perusjuttuja. Se esimerkiksi maukaisi joka kerta, kun otin askeleen kohti keittiön ovea ja tuijotti kiinteästi keittiön lattian viemäriaukkoa. Olin varma, että pian sieltä nousisi paholaiskissan adjutantti kauhea käärme. Jäi siis minulta iltateet keittämättä, Panu ja Eeva saivat hoitaa kissan kanssa asioimisen. Yllätyin positiivisesti joka kerran, kun he palasivat keittiöstä hengissä ja terveinä eivätkä lainkaan vertavuotavina tai riivattuina.

                                                 Paholaiskissa.

Illalla halusimme toki vielä jatkaa säätämistä, joten hankimme vielä useiden vertailujen jälkeen Eevalle ja Panulle bussiliput. Niin päättyi ensimmäinen säätämispäivämme kauniissa Cuzcossa. Cuzcossa on tosiaan jotakin erilaista, en tiedä mitä, mutta ilmasta aivan oikeasti aistii jotakin jännittävää. Ehkä minusta on tullut hieman perulainen, sillä täällä monet taitavat oikeasti uskoa henkimaailmallisiin asioihin paljon enemmän kuin Jukka Suomessa. Erään tuttuni useat perheenjäsenet muun muassa kertovat keskustelevansa kuolleiden omaistensa kanssa säännöllisesti, ja setä, jonka luona pidän englannin tunteja Ventanillan köyhille lapsille, osoitti kerran automatkallamme talon, jonka yläkerrassa kukaan ei voi enää asua, sillä siellä kummittelee niin paljon. Hmmm, melko mielenkiintoisia tapauksia. En niihin itse kauheasti usko, mutta en kyllä toisaalta haluaisi yrittää yöpyä tässä kyseisessä kummitustalossa.

Onneksi hostellissamme ei kummitellut, vaan nukuimme aivan rauhassa, vaikka minä hieman uskoinkin paholaiskissan kiipeävän rikkinäisestä oviaukosta huoneeseemme. Aamulla suuntasimme matkaan kohti Machu Picchua! Alkumatka sujui varsin mukavasti, maisemat olivat upeat, eikä haitannut, vaikka tie olikin paikoitellen melkoisen kivikkoinen ja pomppuinen. Tällä pomppupolulla meiltä puhkesikin sitten oikea takarengas. Onneksi oli vararengas mukana, ja kuski vaikutti siltä, että hän oli vaihtanut renkaita aiemminkin elämässään. Sattumalta rengas kaiken lisäksi puhkesi erittäin kauniilla paikalla, joten napsimme tyytyväisinä kuvia kuskin hikoillessa renkaanvaihtopuuhissa. Jottei kuskin olo muutenkaan olisi missään nimessä mukava, Panu onnistui avaamaan pikkubussin veto-oven suoraan kuskin päähän melkoisella voimalla. Onneksi meillä oli kovapäinen kuski joka ei pahasti kärsinyt kopsahduksesta. Jatkossa kuskin luupäisyydestä oli tosin myös haittaa, mutta palatkaamme siihen kun haitat alkavat.

                                               Kaunis paikka rengasrikolle.

Matka Santa Mariaan sujui rengasrikon jälkeen kohtuullisen hyvin, vaikka vuoristotiet eivät koskaan sydäntäni lämmitäkään, ennemminkin kylmäävät kovin. Pikkubussi alkoi myös puuduttaa, ja toivoimme parin tunnin ajan jokaisen näkemämme pikkukylän tai talorykelmän olevan Santa Maria, kylä ennen Santa Teresaa. Harvemmin olivat, kunnes vihdoin oikea osui kohdalle. Jatkoimme matkaa reilun tunnin verran kohti Santa Teresaa, jossa lounastaisimme. Olipa hyvä, etten tiennyt sitä aiemmin, mutta seuraavaksi edessäni oli elämäni kamalin matkustustunti.

Matka Santa Teresaan kulki mahdottominta vuoristotietä, mitä olen koskaan nähnyt. Tie ei ollut päällystetty vaan pomppuinen soratie, jolla oli melko isojakin soranmöhkäleitä. Istuin mukavasti ikkunapaikalla, josta sain ihastella viiden sentin päässä autonrenkaasta odottavaa kymmenien ellei sadan metrin pudotusta varmaan kuolemaan. Panikoin siis ihan reilusti. Panu ja Eeva ottivat iisimmin, mutta kun jouduimme peruuttamaan pois vastaantulevan katujyrän tieltä, Panukin myönsi, että vähän jo jännitti, kun kuski ei tuntunut lainkaan katsovan, minne peruutteli. Minä kyllä katsoin ja tien reunan uhkaavasti lähestyessä huutelin kauhistuneena, että ei enempää, señor, por favoooor! Maisemat olivat kuitenkin melko mellevät, joten aina panikoinnin välissä napsin myös kuvia ja naureskelin hysteerisenä. Perusmatka siis.

Vihdoin saavuimme Santa Teresan juna-asemalle kylän ulkopuolelle, ja tyytyväisinä kapusimme ulos autosta. Täällä meille selvisi, ettei matkan tähän vaiheeseen kuulu opasta vaan saamme löytää Aguas Calientesin ja hostellimme omin avuin. En minä opasta yleensä kaipaa, mutta yllätyin silti siitä, että tyhmät turistit jätetään keskenään tallustelemaan keskelle pöpelikköä. Kyllähän tuo rautatie johtaa tietysti perille, joten ei kun vaan sitä seuraamaan kohti Aguas Calientesia!

Pitkän automatkan päälle 13 kilometrin kävelymatka olisi ollut ihan miellyttävä, mutta noin puolessa välissä Eevaa jo aiemmin vaivanneet vatsa- ja jalkavaivat pahentuivat, eikä matkanteko ollut enää erityisen kivaa. Taapersimme tietämättä, paljonko matkaa oli jäljellä ja alkoi tulla pimeä. (Vinkki muuten Peruun ylipäätään: kyltit ois kivoja.) Jossain vaiheessa vastaan kipitti paikallisennäköinen mies, jolta kysäisimme, paljonko Aguas Calientesiin oli matkaa. Hän vastasi matkaan kuluvan noin 15 minuuttia, mutta seuraavat 30 minuuttia käveltyämme emme enää luottaneet tähän aika-arvioon. Lisäksi säikähdin, kun metsän pimeydestä välkähti jotain kiiluuvaa. Villipetoja! Puuma! Ei kun tulikärpäsiä...

Eevan ja Panun otsalamppujen valossa raahustimme viimeiset kilometrit vihdoin Aguas Calientesiin saapuen. Löysimme hostellimme, jossa oli taas vaihteeksi jotain säätöä, ja minä tietysti ärsyynnyin paikan emäntään. Selvisi, että hostelli oli täynnä, joten meidän oli käveltävä jyrkkää katua ylös kohti uutta majapaikkaamme. Harmitti koko ajan könkkäävän Eevan puolesta. Uudessa hostellissa homma onneksi toimi mukavasti, ja respan mies oli oikein ystävällinen vaihtaessaan huoneemme varattuna olleesta neljännen kerroksen cuartosta toiseen kerrokseen, jotta Eevalla olisi vähemmän kapuamista. ¡Gracias señor, gracias! Huone oli kaikkien mielestä tosi hieno, ja vaikka suihkusta tulikin vain kylmää vettä, olimme tyytyväisiä.

Lepomahdollisuudesta ja hostellin siisteydestä piristynyt Eeva jäi huilaamaan, kun lähdimme Panun kanssa illalliselle aiempaan hostelliin. En enää ollut lainkaan ärsyyntynyt paikan emäntään, kun hän lupasi, että voisimme tottakai viedä Eevan illallisen mukanamme. Loppuillasta tietysti hieman ärsyynnyin, kun Machu Picchu -lippujemme kanssa oli vaihteeksi jotain säätämistä, emmekä saaneet niitä heti vaan ne pitikin pyytää hostellimme respasta. Ouukeii. Esittäytymään tullut seuraavan päivän oppaamme puolestaan ärsyyntyi minuun, kun tivasin häneltä jonkinlaista yhteyspuhelinnumeroa, johon voisimme soittaa, jos liput eivät olisikaan hostellillamme. “Kyllä ne ovat siellä, jos minä niin sanon.” “Mutta mitä jos ne eivät olekaan?” “Kyllä ne ovat, juurihan minä sanoin, että ne ovat siellä.” “Mutta entä jos ne ei silti ole siellä?” Aah, jos katseet voisivat tappaa, minut olisi murhannut itseäni puolta pienempi perulaismies.

Aamulla heräsimme puoli viideltä sateen ropistessa ikkunoihin ja vesilätäköihin. Jaahas, emme siis ainakaan näe auringonnousua Machu Picchulla, joten sama kai nukkua vielä tunnin verran. Hieman alakuloisesti suuntasimme kohti bussipysäkkiä, kuitenkin tyytyväisinä siitä, että olimme ostaneet edellisenä iltana meno-paluu-liput ylös-alas. No more walking after yesterday!

Machu Picchu on hieno ja mahtava. Olimme ehkä vain jotenkin liian pettyneitä sateeseen ja edellispäivän raskaaseen matkantekoon nauttiaksemme siitä kunnolla. Totesimme myös, että on erikoista olla paikassa, jonka on nähnyt kuvissa niin usein, että tuntuu kuin siellä olisi ollut jo aiemmin. Olimme siis kaikki jotenkin oudolla mielellä, vaikka samalla tiesimme, että jälkeenpäin ajateltuna olisimme varmasti tyytyväisiä siihen, että tulimme. Kunhan vain saisimme vielä muistella tätä tulevaisuudessa emmekä kohtaisi kohtaloamme paluumatkalla vuoristotiellä. Minä ainakin kuvittelin jo useampaan otteeseen kauhulla paluumatkaa. Suunnittelin jo etsiväni jostain junalipun ja maksavani itseni kipeäksi, olisin siis kipeä, mutten sentään kuollut!

                                      Laamaa taikka alpakkaa, en ole varma.

                                           Putoamisvaara, näyttää Panu.

Paluumatkan kummitellessa takaraivossa yritimme kuitenkin ottaa Machu Picchusta irti riittävästi. Opasta emme tosin jaksaneet kuunnella kuin vartin verran, ja koko sinä aikana keskityimme enimmäkseen laskemaan, kuinka monesti tämä onnistuu sanomaan: “This is very important, ladies and gentlemen.” Ei se kaikki nyt niin tärkeää voi olla! tuumailimme ja lähdimme kiertelemään omin neuvoin. Olimme Panun kanssa miettineet edellisenä päivänä kiipeävämme Wayna Picchulle, jos lippuja vain vielä olisi. Wayna Picchulle pitää nimittäin nykyään ostaa erikseen 10 dollaria maksava lippu, joita on jaossa 400 ensimmäiselle. Lippuja ei enää saanut, mutta eipä sieltä olisi sumun keskeltä mitään nähnytkään, joten siinä mielessä ei se harmittanut. Ensi kerralla, jos vaikka äidin kanssa suunnataan Peruun, haluan kyllä kiivetä sinne! Ehkä se siis vähän jäi harmittamaan kuitenkin.

                                   Mystinen sumu.

                                  Olihan se hieno ja mahtava ja upea...

                                ...vaikka meille jäikin ristiriitaiset fiilikset.

Viihdyimme Machulla kolme tai neljä tuntia ja palasimme Aguas Calientesiin syömään ja odottelemaan junaa, joka veisi meidät vain Santa Teresaan ja siitä jatkamaan turmantietä. Kateellisina ja katkerina katselimme Cuzcoon suuntavia junia ja niiden iloisia matkalaisia. Hyvähän teidän on nauraa, kun tiedätte näkevänne huomispäivän! Ylipäätään katkeruuden lisäämiseksi aurinko päätti myös ruveta paistamaan, kun kipusimme junaan. Isku vasten kasvoja.

Paluumatkalla istuin onneksi kallioseinämän puolella, eikä pelottanut puoliksikaan niin paljon kuin tullessa. Silti teki mieli lähettää viestiä kaikille läheisille ja kiittää kaikesta, mutta onnistuin pidättäytymään siitä. Yllätykseksemme emme pysähtyneetkään muuten kuin tietöiden pakottamina. Tällöin kuski aina tarkasteli renkaita, joista ilmeisesti puuttui ilmaa. Yhdessä vaiheessa hän soittikin jollekin, joka toi uuden vararenkaan ja se vaihdettiin edellispäivänä vaihdetun tilalle. Hmmm, kestäviä renkaita. Pysähdyimme eräälle huoltoasemalle, kun kuski ilmeisesti halusi jälleen tarkastella renkaita. Eeva ja minä näimme vessatilaisuuden tulleen, ja pyysimme Panua avaamaan oven, jotta kipittäisimme äkkiä huussin puolelle. Panu näpsäkästi riuhtaisi oven auki, mutta missä olikaan kovapäinen kuskimme? Tietenkin kumartuneena tarkastelemaan oikeaa takarengasta! Kuului vain kumahdus ja kuskin vaikerrus: ¡”Auh, mi cabeza! ¡Otra vez, amigo!” (“Auts, minun pääni! Kaveri, joko taas!”) Ensin pelästyimme, mutta jatkaessamme matkaa kuskin pökertymättä nauroin hysteerisenä seuraavat parikymmentä kilometriä sille, että Panu yritti tainnuttaa kuskimme sekä meno- että paluumatkalla siinä kuitenkaan onnistumatta. Voi kuski-parka.

Muutamaa tuntia myöhemmin en enää säälinyt kuskiamme, sillä hänen aiemmin hyödyllinen luupäisyytensä kostautui nyt. Emme olleet pysähtyneet varsinaisesti missään, ja nyt vuorostaan Panun vatsa alkoi vihoitella (Perulla on sellainen jännä vaikutus...). Aloin tietysti vaatia kuskilta vessataukoa, mutta kuski totesi, ettei täällä mitään vessoja ole. Totesin, että nauttikaamme siis luonnosta. Kuski totesi, ettei täällä voi mihinkään pysähtyä. Minä olin sitä mieltä, että kyllä varmasti jossain voi ja että pysähtyisimme heti, kun se olisi mahdollista. Kuski myöntyi tähän, mutta olisi varmaankin silti ajanut vallan mainion levikkeen ohi, ellemme olisi kovaäänisesti vaatineet häntä pysähtymään. Siinä sitten kapusimme ulos peräkanaa koko pikkubussin väki ja suuntasimme eri puolille levikettä asioillemme. Hassusti päin kallellaan oleva kuu paistoi ja tähdet valaisivat iltatoimiamme keskellä ei mitään. Kaiken lisäksi paikalle ilmestyi jostakin ulvovia villikoiria, enkä voinut muuta kuin kikatella kyykkiessäni kalliolla. On tämä aikamoista...

Paikoitellen matkan jatkuessa ei enää naurattanut. Ongelmat renkaiden kanssa vain jatkuivat, oli pimeää ja silloin tällöin satoi kovastikin. Kuski sanoi, että meidän pitäisi rukoilla Jumalalta apua, jotta pääsisimme perille, johon minun piti tietysti todeta, että mitäs nyt, kun minä en ole kovin uskonnollinen. Ehkäpä muut kyytiläiset olivat, sillä niin vaan pääsimme perille takaisin Cuzcoon, jossa meitä jostakin syystä tervehtivät ilotulitusraketit. Cuzcolaisetkin ilmeisesti ilahtuivat meidän saapuessa hengissä perille.

Seuraavana päivänä palkitsimme Eevan kanssa cuzcolaisten tervetulotoivotuksen panostamalla hieman rahaa paikallisiin artesaniatuotteisiin. Panu-raukka puolestaan päätyi jäämään lepolinjalle minun itselleni vielä yhdeksi yöksi varaamaan hostellihuoneeseen. Eevan kanssa kiertelimme Cuzcoa, kunnes pariskunta Auvinen-Viljakainen suuntasi bussimatkalleen kohti Limaa. Minä puolestani lähdin hostellissa tapaamani israelilaisen pojan kanssa syömään halvimman menun ikinä: 2,5 solella (0,60€) irtosi alkukeitto ja pääruoka, ei paha hintaluokka, eikä ruokakaan, joskaan ei nyt mikään gourmetkaan. Joimme vielä toisessa paikassa Pisco Sourit (melkolailla kansallisjuoma, johon tulee piscoviinaa, limeä ja kananmunan valkuaista) ja kolmannessa söimme pannukakut. Hostellilla keittelimme hyvät mate de cocat minun väistellessä paholaiskissaa. Sitten jo väsyttikin aivan vietävästi, ja kuvittelin unen tulevan nopeasti, mutta pyörinkin valveilla kello kahteen, jolloin sitten suuntasin rivakasti oksentamaan. Mukava yö taas kerran. Aamulla näin israelilaisen pojan hostellilla, joten kyselin, kuinkas menee, onko olo ihan normaali, ja kuulemma oli. Olimme syöneet täysin samoja juttuja, joten ehkä minun ruoansulatukseni ei vain ollut tottunut korkeuteen. Olin unohtanut, että korkealla pitäisi aina aluksi syödä kevyesti, joten pannukakut taisivat olla liikaa.

                                        Cuzco on kiva.

                                                         Värikylläisyyttä.

Tässä pienimuotoinen muistilista Cuzcoon ja Machu Picchulle suuntaaville:

* mene Aguas Calientesiin junalla, ei minibussilla!!!!!!!!!!!!!

* varaa junalippusi Aguas Calientesiin ajoissa: taloudellisinta on mennä bussilla Cuzcosta Ollantataymboon ja sieltä Expedition-junalla (noin $35) Aguas Calientesiin.

• ole yötä Aguasissa, jotta pääset Picchulle heti aamusta

• toivo seuraavalle päivälle aurinkoista säätä

• varaudu sadeviitalla

• ota Picchulle vettä ja ruokaa mukaan, vaikka oppaissa sanotaan, ettei sinne saa viedä mitään. Ei siellä kukaan reppuja tutki.

• kiipeä Wayna Picchulle (muista hankkia lippu ajoissa!)

• ole Picchulla pitkään, jos sataa, sillä sade saattaa väistyä

• vietä Aguasin luppoaika kuumissa lähteissä, kun ei siellä oikein muuta tekemistä ole (meillä ei luppoaikaa ikävä kyllä edes ollut)

• palaa Cuzcoon junalla, ei minibussilla!!!!!!!!!!!!

• älä syö liikaa korkeuksissa tai saatat yrjötä

• valmistaudu sähläykseen ja häsläykseen Cuzcon kentällä

• nauti kaikesta!

Puolilta päivin suuntasin Cuzcon lentokentälle, joka on kyllä tyhmä paikka. Kaikki koneet olivat myöhässä, ja kun odottelin Star Perú kylttien kohdalla jotain tietoa koneemme lähtöajasta, yhtäkkiä nämä kyltit sysättiin syrjään ja tilalle roudattiin Peruvian Airlinesin kyltit. Jahas, pieni infoaminen olisi paikallaan. Vihdoin meille kerrottiinkin, että porttia on vaihdettu. Taas olisi jokin infotaulu tai opastuskyltti paikallaan. Pääsin joka tapauksessa takaisin Limaan noin puolitoista tuntia myöhässä. Lentokentällä minua oli odottamassa taksikuski kyltteineen, tai ainakin kuvittelin, että hän odotti minua, sillä kyltissä luki Suby Bartender. Pidäpä siinä sitten pokkaa. Piristi kyllä kummasti kaiken lentosähläilyn jälkeen, oli kyllä paras tähänastisista! Harmi, etten ottanut kuvaa.

Panu ja Eeva jo odottelivat oveni takana, kun pääsin vihdoin kotiin, ja lopulta pääsimme valmistautumaan illan Halloween-bileisiin. Suuntasimme vakkaribaarikadun kautta discotecaan, jossa olikin hyvät kemut. Perussa on mukava käydä ulkona, sillä musiikki on aina tanssittavaa ja vaihtelee salsasta ja reggaetonista perusdiscohitteihin. Täällä miehet eivät myöskään vain jurota kaljatuoppinsa ääressä, nojaile baaritiskiin ja tsiikaile, kuinka tytöt tanssivat vaan tanssivat mukana. Suomessa tanssitaan enemmän ringissä kukin omillaan, mutta täällä on paljon tavallisempaa tanssia parin kanssa.

Bilefiilis oli siis korkealla, kun suuntasimme kolmannesta kerroksesta ykköskerrokseen. Bad call. Ensin jalkoihimme rikkoutui jostain lasi, ja sitä ihmetellessämme Eevan päähän putosi jostain ylemmästä kerroksesta kaljatuoppi. Ja vertahan sitten riitti. Suuntasimme Clinica Anglo-Americanaan, jossa ei onneksi tarvinnut kauan odottaa. Menin Eevan mukana hoitohuoneeseen tulkkaamaan ja yritin pysyä rauhallisena, mutta siinä Eevan ollessa tikattavana itseskelin hiljakseen samalla, kun juttelin lääkärin kanssa niitä näitä. Lääkäri oli mukava ja rauhallinen setä, joka kyseli kaikenlaista, kai enimmäkseen rauhoittaakseen meitä. Eeva kyllä oli supercool, minä en niinkään, etenkin, kun Eeva nosti päätään tikkauksen jälkeen ja jostain tuntui tulevan aivan järkyttävästi verta. Se taisi kuitenkin olla enimmäkseen puhditusainetta kuin mitään muuta, mutta pelästytti kuitenkin. Siitä sitten apteekin kautta kotiin matkamuistona neljä tikkiä Eevan päässä ja neljä olkapäässä. Huh huh, me taidamme olla melkoinen katastrofikolmikko ja kaaoskombo.

Muuten sitten vietimmekin mukavan ja rauhallisen viikon Limassa. Minä kävin aina hieman töissä pällistelemässä, ja Panu ja Eeva tutustuivat Limaan erittäin perusteellisesti pysyttelemällä ainoastaan Mirafloresin alueella aina alle 700 metrin säteellä Panun ikävöimästä Starbucksista. Hyvää teki tällainen rentoutus reissulaisille, sillä vaikka matkustaminen on kivaa ja mahtavaa ja kaikkea, jatkuva paikasta toiseen siiryminen on myös melko kuluttavaa. Sielläpä he sitten odottivat kotona, kun tulin töistä ja olivat kokanneet ruokaa raskaan (khömköhöm) työn raatajalle. Olipa kyllä mukavaa, kun olitte Panu ja Eeva hieman suunniteltua pidempään Limassa! Vaikka tietenkin tuo viipymisen syy olisi voinut olla jokin vähemmän dramaattinen kuin verinen vierailu paikallisella lääkäriklinikalla ja kahdeksan tikkiä. Kivaa oli silti! Pidimme esimerkiksi lauantaina parhaimmat kotibileet ikinä: oli oma DJ, kunnon kajarit ja vietävän hauskaa! Oli aika kivaa, kun ei tarvinnut siirtyä mihinkään discotecaan, ja bileiden päätyttyä ei tarvinnut kuin kaatua sohvalle nukkumaan. Nice!

                                         Kannat kattoon!

                                   Hey Mr DJ, put the record on.

Kun Panu ja tikitön Eeva seuraavana tiistaina jatkoivat matkaa kohti Huarazin vaellusta, tuli jotenkin haikea olo. Sinne menivät. On se jotenkin vain niin mukavaa olla tuttujen ihmisten kanssa ja puhua suomea, sanoi oikea maailmanmatkaaja, joka kaipaa ruisleipää ja salmiakkia. Vaikka kaaoskombomme rikkoutuikin, jännittävät tapahtumat eivät. Eeva ja Panu juuttuivat johonkin erikoiseen lakkoon keskelle ei mitään, ja minä puolestani heräsin heidän lähtöään seuranneena yönä räjähdykseen. Joskus puoli kahden aikaan kuului kova pamaus ja koko talo ja sänky tärisi. Ryntäsin ikkunaan, muttan tietenkään nähnyt mitään. Hetken päästä räjähti vähemmällä voimalla, ja muutaman minuutin päästä vielä kertaalleen. Sireenien ääniä kuului myös joka puolelta. Ensin ajattelin, että nyt on maanjäristys meneillään. Seuraavaksi kuvittelin kaasupullon räjähtäneen naapurin keittiössä. Sitten päätin lopettaa kuvittelut, joten menimme kotona olevien kämppisten kanssa ulos katsastamaan, mitä oikeasti oli tapahtunut. Kotikadullamme oli räjähtänyt auto, jota nyt sammutettiin ja tietysti myös tuijotettiin. Autossa oli ilmeisesti ollut jonkinmoinen sähköisku, joka oli sytyttänyt kaaran tuleen. Auton omistaja oli huomannut tämän onneksi ajoissa ja työntänyt auton ulos autotallista, joten auto räjähti sitten kadulla. Aikamoista.

Tällainen tarina siis tällä kertaa. Esiintyminen paikallisen julkkiskoomikon kanssa, kuoleman kanssa kättely matkalla Machu Picchulle, sateessa yhdellä uuden maailman seitsemästä ihmeestä, kokateellä Cuzcossa, uudelleen nimetyksi tuleminen (voitte kutsua minua jatkossa nimellä Ms. Bartender), espanjankielistä small talkia pään tikkaamisen lomassa, täydellinen fiestailta kotona ja yöllinen auton räjähdys. Täällä voi olla vaikka minkälaista välillä, mutta ei tätä menoa ainakaan tylsäksi voi kutsua! Suosittelen.